Wroclaw on tonttujen kaupunki, joka muistaa myös teuraseläimiä

Tieteelliset kongressit ovat keskeinen osa yliopistoihmisen elämää. Säännölliset tapaamiset saman alan tutkijoiden kanssa antavat mahdollisuuden keskustella kasvokkain tieteen tekoon liittyvistä isoista ja pienistä kysymyksistä. Vuosien kuluessa monista kollegoista on tullut tuttuja, jotka tuntee myös yksityishenkilöinä.

Wroclawin vanha keskusta on upeasti kunnostettu. (Varjoselfie ei ole vahinko.)

Useat kongressit pidetään kesäaikaan. Silloin yliopistoissa on vähemmän opetukseen liittyviä tehtäviä, koska suuri osa opiskelijoista pitää taukoa opinnoistaan. Kesäkuukausina tutkijat ehtivät paremmin keskittymään omaan tutkimustyöhön.

Puolan Wroclawissa järjestettiin eläinlääkkeisiin kohdistuva tieteellinen kongressi. Helsingin kokoinen kaupunki tarjosi kongressivieraille ihailtavaksi joen halkoman vanhan keskustan ja reilun vaaksan korkuista tonttupatsasta.

Vanhan keskustan rakennukset olivat kauniita ja hyvässä kunnossa. Usean kulmassa komeili EU:n tähtisymboli. Puolankielistä tekstiä en ymmärrä, mutta arvaan, että residenssit on viime vuosina kunnostettu EU:n rahoilla.

Wroclawista löytyy runsaan vaaksan korkuisia tonttupatsaita nelisensataa.

Tonttuja löytyi joka puolelta. Aluksi ne olivat seiniin piirrettyjä hahmoja vastalauseena 1980-luvun poliittiselle painostukselle. Nuoret opiskelijat ja taiteilijat perustivat vastarintaliikkeen, joka maalasi ironisia tonttukuvia vastustaakseen kommunistien propagandaa. Ensimmäinen patsaan muotoinen hiippalakki ilmestyi katukuvaan vuonna 2001. Tällä hetkellä niitä on nelisen sataa ja uusia syntyy edelleen.

Pikkupatsaiden poliittinen viesti on haalistunut samalla kun wroclawilaiset ovat tehneet niistä kaupunkinsa symbolin. Matkailijoille on tarjolla tonttukarttoja, joiden avulla niitä voi järjestelmällisesti etsiä. Myös vanhan keskustan kävelykierrosten oppaat käyttävät tonttujen vermeitä, jos ei muuta niin ainakin hiippalakkeja. Wroclawista on tullut tonttujen koti eikä sillä ole mitään tekemistä joulun kanssa.

Kaupunki on muistanut teuraseläimiä pystyttämällä niille patsaan samaan paikkaan, jossa aikaisemmin on myyty vastateurastettujen eläinten lihaa.

Kaupungin vanhimmalta kadulta löytyy lisää patsaita: teuraseläinten muistomerkki. Samalla paikalla myytiin vuosisatoja sitten asukkaiden tarpeiksi tuoretta lihaa. Vasikka, vuohi, hanhi, muna, kaniini, siat sekä muista erillään kiekuva kukko muistuttavat eläimistä, jotka aikojen kuluessa ovat ravinneet kaupungin asukkaita. Lihaa syövät ohikulkijat koskettavat patsaita. Sen vuoksi niiden pinta kiiltää.

Kodin musta aukko löytyi

Yhtenä iltana kissat paiskoivat lattialle pudonnutta pussinsulkijaa. Sellaista kahdesti koukkuun taitettua valkoista nauhanpätkää, jossa on muovilla tai paperilla päällystetty taipuisa rautalankaydin. Kooltaan sulkija sopi mainiosti kissan suuhun ja permantoa pitkin heitettynä se piti kivasti kutsuvaa rapinaa.

Koltiaiset heittelivät leikkikaluaan ja välillä nappasivat sen hampaiden väliin niin, että kolisi. Pyrin pitämään sulkijat poissa kissojen ulottuvilta, koska nieltyinä niistä voi tulla harmia. Sulkijoiden jäykkä koukkuinen rakenne juuttuu helposti johonkin suoliston mutkaan aiheuttaen vakavaa vahinkoa. Oikeastaan pussinsulkijat ovat kiellettyjä leluja, mutta silloin tällöin niitä kuitenkin putoilee lattialle. Joskus käyvät sellaisen itse pöydältä nappaamassa.

Kissat rakastavat pussinsulkijoita.

Seurasin kattien leikkiä, joka sattumanvaraisesti siirtyi huoneesta toiseen. Kun toinen pedoista tömähti kyljelleen pianon ääreen ja yritti tavoittaa jotain sen alta, arvasin sulkijan lennähtäneen mirrien ulottumattomiin.

Yleensä jään vain katsomaan, miten mirrien yritykset tavoittaa kadonnut tavara matalasta tilasta onnistuu. Kissaeläinten etujalat venyvät odottamattoman pitkälle. Toimettomuuteeni liittyy kasvatuksellinen näkökulma: nenän eteen laskettu lelu kiinnostaa, mutta sen etsiminen ja löytäminen omin voimin on varmasti palkitsevampia.

Nyt kuitenkin päätin auttaa. Hain puolimetrisen kepin, jonka päähän oli aikoinaan ollut kiinnitettynä muovinen perhonen. Kokemuksesta tiesin, että väline soveltui hyvin kadonneiden tavaroiden etsintään matalista paikoista.

Pianon alla kepin pää kolisi soittimen jalkoihin ja niiden takaiseen lattialistaan. Muutamalla viuhkamaisella liikkeellä onnistuin siirtämään näkyviin kaikenlaista piiloon joutunutta. Vaikutuin saaliista, vaikka pussinsulkija jäi löytymättä. Lienee liukunut kepillä tavoittamattomaan paikkaan.

Mustaan aukkoon on vuoden kuluessa kertynyt lattialla ajelehtivaa roinaa.

Jalkojeni edessä lojui kaksi kuivunutta herneenpalon kuorta edelliseltä kesältä. Herneet oli aikoja sitten syöty, mutta kun ajattelin kesäistä hernehetkeä, niiden tuoreen maun muisto tulvahti suuhun. Lähituottajan palkoja ei mikään voita. Niitä on tarjolla liian harvoin. Tuoreita mansikoita ja pensasmustikoita on kaupoissa ympäri vuoden, mutta tuoreita kotimaisia syöntiherneitä ei saa ollenkaan satokauden ulkopuolella.

Kulmani kurtistuivat, kun tunnistin ruukussa itse kasvattamani chilin hedelmän. Se oli piispanhattu-lajiketta, myöskin peräisin edellisen kesän sadosta. Öisin kissat olivat käyneet omin luvin nappaamassa chilipensaan oksilla hiljalleen huojuvia palkoja. Tämä oli yksi kadonneista.

Ruusunmarjan olin poiminut suoraan puskasta juoksulenkin aikana. Tarkoituksena oli viedä sisäkissojen haisteltavaksi näyte villistä ulkomaailmasta. Varpuset olivat istuneet juuri tämän marjan äärellä, kun lähestyin pensasruusujen kasvupaikkaa juoksupolun mutkassa. Kukinta-aikaisen hetken palautuminen mieleen melkein hiveli hajuhermoja. Hentoinen ruusuntuoksu, joka muutaman sekunnin ajan tavoitti hikisen hölkkääjän sieraimet.

Hauraan, kuivuneen kasvinlehden tunnistaminen vei hetken, mutta sitten sain lajinmäärityksen tehtyä. Joulutähti. Jokaisen vuoden ensimmäinen joulukukka, jonka ilmaantuminen kotiin aloitti tiiviin joulun odotuksen. Punaisten tähtien seuraksi sytytettiin myös ensimmäiset jouluvalot. Nyt elettiin kesän alkua, mutta aloin jo odottaa seuraavaa joulua.

Limsapullon oranssisen korkin tarinaa en tiennyt, mutta siitä viis. Aikuisten perheessä tapahtui jatkuvasti asioita ilman, että olin niistä tietoinen. Pianon alta yllättäen löytynyt musta aukko osoittautui muistikirjaksi perheen edellisen vuoden elämästä. Vähemmän perusteellisella siivouksella on etunsa.

Helpoin elävä kukka ikinä

 

Viherkasvit ovat kivoja, mutta kaikilla ei ole viherpeukaloa. Meillä selviävät vain hyvin sopeutuvat ja vaatimattomat lajit, jotka sietävät vähemmän asiantuntevaa huolenpitoa. Niinkin yksikertainen asia kuin kastelu, liikaa tai liian vähän, on välillä arpapeliä. Joidenkin kasvien osalta se onnistuu, useimpien ei.

Vasta kaupasta tuotu amarylliksen sipuli. Vahapinta antaa sille kauniin kiillon. Sipuli pysyy pystyssä siihen kiinnitetyn metallikehikon avulla.

Suosikkejani on uhkea amaryllis, joka tunnetaan myös nimellä ritarinkukka. Amarylliksen valtteja on hoidon helppous. Jos kasvin hankkii nuppuvaiheessa, sen kukinta onnistuu melkoisella varmuudella. Kastelemalla niukasti kukkavarsi pysyy varsin lyhyenä. Runsaampi veden anto nostaa kukinnon korkeammalle. Sen enempää ei voi epäonnistua.

Kukkateollisuus huomioi entistä paremmin myös meidät vähätaitoisemmat kasvien ystävät. Sen vuoksi markkinoille on tuotu vielä helpommin hoidettava amaryllis. Se myydään sipulina, jonka pinnalle on valettu vahakerros. Vaha estää sipulia kasvattamasta juuria, joten kaikki kasvuvoima suuntautuu kukintoihin. Vahapintaista sipulia ei istuteta maahan eikä sitä kastella. Se vain on ja kukoistaa yksinkertaisella rautalankajalustalla, johon se on kiinnitetty pystyssä pysymisen turvaamiseksi.

Vahapäällysteinen amarylliksen sipuli kukkii samalla tavalla kuin multaan istutettu.

Sopivassa valossa ja lämmössä vahattu sipuli kasvattaa pitkävartisen kukan. Hoito-ohjeessa väitetään, että niitä voi peräjälkeen ilmestyä jopa kuusi. Oma amaryllikseni kukoisti ensimmäisen kerran tammikuussa. Huhtikuussa se alkoi puskea uutta kukkavartta. Odotan innolla seuraavaa kukintaa. Saa nähdä, miten se selviää urakasta. Koska sipulia ei kastella, en voi pilata sen elämää väärällä veden määrällä. Sen on selvittävä omillaan.

Ensimmäisen kukkavanan jälkeen alun perin sipulin sileä vahapinta on jonkin verran poimuuntunut ja aivan pohjasta tunkee läpi pari juuren kärkeä. Kevät on pistänyt myös juuret kasvuun, mutta vaha estää niitä lisäämästä pituutta. Täytyy myöntää, että vahapinta ei enää ole parhaimmillaan. Se näyttää liian suurelta pullukan päälle vedetyltä sukelluspuvulta.

Sipulin voi istuttaa multaan, jos vahan kuorii pois. Kun kasvuintoiset juurentyngät ovat jo osaksi nostaneet vahakuorta irti sipulin pinnasta, lopun kuoriminen tuskin on vaikeaa. En kuitenkaan aio tehdä niin. Testaan mainoksen lupausta ja odotan seuraavaa kukkaa.

Ihmesipulin hinta on melko korkea, mutta hoidon helppous tai oikeastaan hoidon tarpeettomuus ja toistuvan kukoistuksen varmuus parantavat hinta-laatu -suhdetta. Oikeat viherpeukalot saavat sipulin varmaan kukkimaan vielä useammin multaan istutettuna, mikä edelleen parantaa sijoituksesta saatua hyötyä.

Kerran kukkinut amarylliksen sipuli pukkaa uutta kukkavartta. Vahapinta on noussut poimuille alla kasvavien juurten työntäminä.

Ajoittain tajunnanvirrassa ajelehtii jonkinlainen rinnastus eläinten suojeluun. Vuosikymmeniä sitten ei uskottu, että eläimet voisivat tuntea ja kärsiä, mutta nyt tosiasia on tunnustettu ja kirjattu lainsäädäntöön. Voisiko näin käydä myös kasveille? Voisivatko ne kärsiä, kun juuret pakotetaan mytyksi ja niitä estetään vapaasti kasvamasta?

Ruukuissa kasveja on hoidettu maailman sivu. Kun maanpäälliset osat kukoistavat, olosuhteet lienevät riittävät myös juuristolle. Tähän mennessä tiede ei ole tarjonnut minkäänlaisia todisteita kasvien tietoisuudesta. Niitä odotellessa jatketaan kuten ennen.

J.K. Pari viikkoa kirjoituksen julkaisemisen jälkeen uusi kukkavarsi nuupahti ja kuivui pois.

Laki uudistuu, mutta koheneeko eläinten hyvinvointi?

 

Eläinten hyvinvointilain luonnoksen lausuntoaika päättyi. Osallistuin työyhteisöni noin 20-sivuisen mielipiteen valmisteluun, eikä tehtävä ollut helppo. Eläimiä suojelevaa lainsäädäntöä on uudistettu seitsemän vuotta. Aikaa on käytetty, mutta mitä on saatu aikaan?

Nykyisen lain tarkoituksena on suojata eläimiä parhaalla mahdollisella tavalla kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta. Sen sijaan lausuntokierroksella olleessa luonnoksessa tarkoituksena on edistää eläinten hyvinvointia. Lähestymiskulma on siis vaihtunut.

Eläinten hyvinvointilain luonnoksessa kielletään eläinten värjääminen ja tatuointi. Kuvan kissa on luonnonvärinen ruskea tabby.

Pelkän pahalta suojaamisen sijasta pyritään edistämään hyviä asioita. Muutoksen voi tulkita signaaliksi, että pelkkä ikävyyksien torjuminen ei enää riitä eläinten pidossa. Meidän on aktiivisesti yritettävä lisätä hyvinvointia niiden elämään.

Terveysalan ammattilaiset eivät lakkaa korostamasta liikunnan merkitystä ihmisten hyvinvoinnille. Riittävä reippailu on terveytemme kulmakivi. Sama pätee eläimiin, lajinmukainen liikunta on välttämätöntä, jotta eläin voi hyvin. Siitä huolimatta niiltä ollaan edelleen estämässä tämä keskeinen fysiologinen tarve. Lakiehdotus sallii emakoiden sulkemisen häkkiin porsimisen ja imetyksen ajaksi. Lypsylehmät saa vangita parteen suurimmaksi osaksi vuotta. Turkiseläimet viettävät koko elämänsä pienessä häkissä.

Kaikkein ensimmäinen eduskunnalle toimitettu kansalaisaloite kohdistui turkistuotannon kieltämiseen. Kansanedustajat kuitenkin päättivät, ettei muutoksia tarvita. Sen verran tulivat vastaan, että turkiseläinten pitämisen ehtoja luvattiin tarkentaa asetuksella, mutta se antaa edelleen odottaa itseään. Hyvinvointilain luonnos vaikenee turkiseläimistä muutoin kuin tuotantoeläiminä sallittujen lajien listassa.

Lakiluonnoksen valmistelun aikana eläinten suojelijat toivat esiin eläinten itseisarvon, joka haluttiin kirjata tekstiin. Tieteellinen tutkimus on tuonut paljon uutta ymmärrystä muiden lajien tiedollisista ominaisuuksista sekä kyvystä tuntea ja kärsiä. Se pitäisi huomioida myöntämällä eläimille itsearvo: ne ovat arvokkaita olemassaolonsa perusteella, eivät pelkän välinearvon vuoksi.

Villikettu. Sen tarhatut sukulaiset saa sulkea pieneen häkkiin koko elämän ajaksi. Kuva Pixabay.

Tunneasiat on huomioitu EU:n peruskirjassa, niin sanotussa Lissabonin sopimuksessa, joka tuli Suomessa voimaan melkein vuosikymmen sitten. Siinä todetaan yksiselitteisesti, että eläimet ovat tuntevia olentoja (sentient beings). Olisi ollut linjakasta kirjata tämä myös uudistuvaan kansalliseen lainsäädäntöön.

Valmisteilla olevan lain perusteluista löytyy suomalaisten päättäjien vankka näkemys: eläinten itsearvo ei muuttaisi niiden asemaa omaisuutena, joten asia kannattaa unohtaa. Korvauksesi tarjotaan eläinten kunnioitusta.

Kunnioitukseen vedoten kielletään esimerkiksi eläinten värjääminen ja tatuointi. Kiellot ovat varmasti perusteltuja, mutta niiden vaikutus on marginaalinen, koska meillä turkin tai höyhenten luonnollisen värin muuttaminen on muutenkin hyvin vähäistä. Todellista kunnioitusta olisi osoittanut eläinten itseisarvon tunnustaminen.

Ennakkoon maailman parhaaksi mainostetusta laista ei ole tulossa kovinkaan edistyksellinen.

Liikennesäännöt eivät koske kaikkia

Työpaikkani sijaitsee parin tunnin ajomatkan päässä kodista. Kuljen tuon matkan kaksi kertaa viikossa. Maanantaiaamuna lähden kotoa töihin ja palaan perjantaina illansuussa.

Sata lasissa. Vakionopeudensäädin takaa, etten aja ylinopeutta.

Ajan omalla pikkuautolla, koska se on joustavaa säästäen aikaa. Jos ei huomioi menopelin pääomakuluja, se on myös halvempaa. Bensalasku on pienempi kuin julkisten kulkuvälineiden lippujen hinnat. Viime vuosien roimat alennukset kohdistuvat vuoroihin, jotka eivät aikatauluuni sovi.

Ajoreitin suhteen olen onnekas. Pääosa työmatkasta joutuu pitkin Turku-Helsinki -moottoritietä, jota kutsutaan Suomen älykkäimmäksi ajoväyläksi. Tienvarren ilmoitustaulut varoittavat esimerkiksi huoltotöistä tai ajoradoilla liikkuvista eläimistä, mutta yhtään peltipoliisia sieltä ei löydy.

Valtaosa suomalaisista autoilijoista pitää itseään keskimääräistä taitavampana kuljettajana. Niin minäkin. Matemaattisesti se ei kuitenkaan ole mahdollista. Jos väestön ajotaidot noudattavat niin sanottua normaalijakaumaa, korkeintaan puolet kuljettajista voi olla keskimääräistä parempia, toinen puoli on keskimääräistä huonompi.

Aito tilanne. Linja-auto menee reippaasti ohi, vaikka ajan suurinta sallittua nopeutta.

Maantieraivo voi paksusti. Keräämieni tööttäysten, valojen vilkutusten ja kansainvälisten sormimerkkien määrästä päätellen kuulun kuskien huonompaan joukkoon, vaikka en sitä vapaaehtoisesti tunnusta. Usein kanssakulkijoiden kimpaantumisen syynä on liikennemerkkien ohjeiden seuraaminen, esimerkiksi nopeusrajoitusten noudattaminen. Lainkuuliaisuus ei ehkä kuulu niiden keskimääräistä parempien kuskien ominaisuuksiin.

Audien, bemarien ja mersujen lisäksi ohitseni jyräävät reittiajossa olevat linja-autot. Turun ja Helsingin välisellä moottoritiellä se on sääntö, ei poikkeus. Linja-autoja kuljettavat ammattikuskit, jotka eivät vahingossa tai huvikseen ajaa liian lujaa. Sen vuoksi johtopäätös on, että ylinopeuksien täytyy olla liikennöitsijöiden tiedossa ja hiljakseen hyväksymiä. Aikataulut ovat niin kireitä, ettei niitä kykene muuten pitämään. Nopeus voi myös olla kilpailuvaltti siinä kuin halpa hinta, vaikka sitä ei sanota ääneen.

Holtittomat ohitukset raivostuttavat, mutta yritän ymmärtää. Ehkä ajorata on kiireisen kuljettajan ainoa tapa päteä. Suoritan alkeellista meditointia laskemalla yhdestä kymmeneen niin monta kertaa kuin on tarpeen mielen tasapainon palauttamiseksi.

Kohta toinen reittiajossa oleva bussi ajaa ohi.

Kun on sata lasissa, kaikki temppuilu on tuomittavaa. Siitä huolimatta itsehillintä ajoittain pettää: iloisesti hymyillen vilkutan ohi suhahtavalle teiden ritarille saaden hänet selvästi ymmälleen. Ehkä tyypin oma kiukku sulaa sääliksi, koska olen niin tyhmä, etten ymmärrä hänen etuoikeutettua erinomaisuuttaan meidän tierahvaan joukossa.

Isoautoisia huippukuskeja tuskin mikään saa noudattamaan nopeusrajoituksia, mutta ammattiautoilijoiden hiljaa hyväksytty erioikeus rapauttaa yleistä liikennemoraalia. Jos kyse on liikennepoliittisesta päämäärästä hoputtaa yksityisautoilijoita käyttämään julkisia, menetelmä on väärä. Seuraavan kerran auton ratissa pistän ehkä nilkan suoraksi.

Hyödyllisiä ja hyödyttömiä eläimiä

    Muistat varmaan hempeän kesäillan, jonka lupaava tunnelma sortuu korvissa iniseviin hyttysiin. Käsien huitovan läiskinnän keskellä joku sadattelee ääneen, mitä hyötyä noista kiusallisista verenimijöistä voi olla? Jos seurueessa on eläintieteilijä, hän vastaa nopeasti, että esimerkiksi hyönteisiä syövät linnut ja lepakot syövät hyttysistä. Ikävät itikat ovat ravintoa suuremmilleen.

Vuohi tuottaa maitoa ja lihaa. Se on hyötyeläin. Kuva Pixabay.

    Lapsille opetetaan jo koulussa, että maatilojen perinteiset tuotantoeläimet ovat hyödyllisiä. Lehmistä saadaan maitoa ja lihaa ruokapöytään sekä nahkaa eri tarkoituksiin. Grillissä tirisevät kyljykset ja jouluaterian kinkut ovat sikojen panos ruokavalioomme.

    Kasvava joukko hamuaa appeeksi kevyempiä vaihtoehtoja. He hylkäävät punaisen lihan ja ryhtyvät siipikarjan tai kalan lihan kuluttajiksi. Hyötyeläimiä nekin.

    Sirkat ovat aterioidemme uusin eläinperäisen valkuaisen lähde. Hyödyllistä väkeä outoudestaan huolimatta.

    Turkiseläimiä kasvatetaan kauniin karvan vuoksi. Hyödymme niistä saamalla pehmeitä turkiksia, joista suurin osa päätyy asusteiden somisteiksi. Tieteellisissä tutkimuksissa elämäntyönsä tekevät laboratorioeläimet helposti unohtuvat keskustelusta. Virallisesti ne eivät ole tuotantoeläimiä, mutta kyllä nekin tuottavat: uutta tietoa. Sen vuoksi myös koe-eläimet ovat hyödyllisiä.

Hevosilla on kaksoisrooli. Ne voivat olla joko hyötyeläimiä tai harrastuseläimiä käyttötarkoituksesta riippuen. Kuva Pixabay.

    Hyödytön on hyödyllisen vastakohta. Koirat eivät lähtökohtaisesti kuulu hyötyeläimiin, joten niiden täytyy olla hyödyttömiä. Se tarkoittaa, etteivät ne tuota mitään konkreettista, jolla voisi ansaita rahaa. Opaskoirat sekä poliisin, armeijan, rajavartiolaitoksen ja tullin virkakoirat tuottavat palveluita. Sen vuoksi niitä nimitetäänkin hyötykoiriksi. Nimike tekee niistä muita koiria arvostetumpia.

    Faaraoiden Egyptissä kissat olivat viljavarastojen korvaamattomia työntekijöitä. Ne pitivät kurissa hiiret ja rotat, jotka hamusivat samoja ravintoaineita kuin ihmiset. Kissojen vienti pois Egyptistä oli kiellettyä ja salakuljetuksesta seurasi rangaistus. Kissojen arvostusta muinaisessa yhteiskunnassa kuvaavat meidän päiviimme säilyneet lukuisat kissamuumiot.

    Tämän päivän Suomessa kissojen asema on kovin toisenlainen. Kissoja ei juuri arvosteta. Ne ovat hyödyttömiä eläimiä, jotka on virallisesti julistettu tuholaisiksi. Maa- ja metsätalousministeriö on listannut kissan haittaa aiheuttavaksi vieraaksi maaselkärankaiseksi, jonka olemassaolo ja leviäminen pitää torjua. Kissavihan aiheuttaa sama ominaisuus, jota muinaiset egyptiläiset palvoivat: mestarillinen saalistustaito.

Kissa. Maa- ja metsätalousministeriö on luokitellut sen haittaa aiheuttavaksi vieraaksi maaselkärankaiseksi.

    Arvion mukaan miljoonassa suomalaisessa kodissa elää lemmikkinä koira tai kissa. Lisääntyvä tutkimustieto osoittaa, että niillä on sekä suora että välillinen positiivinen vaikutus isäntäväkensä terveyteen ja hyvinvointiin.

    Koiranomistajat ulkoilevat säännöllisesti ja solmivat samalla uusia tuttavuuksia. Liikunta kohentaa sekä ihmisen että mukana kulkevan karvaturrin ruumiinkuntoa ja mielen tasapainoa. Kävelylenkki on oiva esimerkki, miten yhdessä tekeminen edistää molempien osapuolien hyvää oloa. Erilajisuus ei ole este vaan positiivisen vuorovaikutuksen perusta.

    Jako hyötyeläimiin ja ei-hyötyeläimiin on keinotekoinen. Se ei tee oikeutta hyödyttömiksi julistetuille. Eläimet ovat tuntevia olentoja, joten ne ansaitsevat itseisarvon riippumatta siitä, mitä niistä nettoamme.

Kirjallisuusnobelistin tekstit koskettavat

 

    Vapun alla vuonna 1986 olin perheeni kanssa kävelyllä. Tulimme kodin lähellä sijaitsevan muistomerkin luokse ja pysähdyimme hetkeksi. Käänsin kasvot aurinkoon ja nautin lämmöstä ensi kertaa sinä keväänä. Valo kimmelsi monumentin jalustalla, tummasta kiillotetusta kivestä tehdyllä paadella. Kun siihen koski sormella, pintaan jäi raapaisun jäljet.

Tšernobylistä nousee rukous. Venäjänkielinen alkuteos ilmestyi 1997. Suomenkielinen laajennettu laitos 2015.

    Parin kolmen päivän kuluttua tuli tieto, että Ukrainan Tšernobylissä oli tapahtunut historian pahin ydinvoimalaonnettomuus ja radioaktiivista saastetta oli tuulten mukana kulkeutunut meille asti. Se oli ehtinyt saapua kotikulmilleni kävelyretken aikoihin. Selkäpiitä karmi, kun muistelin auringon kiloa tummalla kivellä. Olinko asettunut paistattelemaan radioaktiivisessa säteilyssä?

    Valko-Venäjän Minskissä asuva Svetlana Aleksijevitš kirjoitti tuosta ydinkatastrofista romaanin, Tšernobylistä nousee rukous, josta hänelle myönnettiin vuoden 2015 kirjallisuuden nobel-palkinto.

    Aleksijevitš oli kiertänyt haastattelemassa ihmisiä, joiden elämä ja kohtalot kiertyivät turman ympärille. Silminnäkijät ja heidän läheisensä kertovat kirjassa omalla äänellään, miltä silloin tuntui.

    Kokijoita oli monenlaisia, osa vakavasti säteilyn vammauttamia, osa sen aiheuttamista kroonisista sairauksista edelleen kärsiviä. Useat olivat menettäneet omaisiaan ja ystäviään. Tuhoutuneen voimalan lähistöllä asuneet joutuivat jättämään kotinsa, omaisuutensa ja eläimensä lähtiessään evakkoon. Mitään ei saanut ottaa mukaan, koska kaikki oli saastunutta. Myös ruoka ja vesi.

Sodalla ei ole naisen kasvoja. Venäjänkielinen alkuteos ilmestyi ensimmäisen kerran 1985. Uusi, laajennettu suomenkielinen laitos 2017.

    Radioaktiivisen säteilyn aiheuttama tuho ja kärsimys ovat niin kauheita ja kokonaisvaltaisia, ettei kaikkea millään voi tuoda esiin yhdessä teoksessa. Tšernobyliä kohdanneen täydellisen katastrofin kuvaus onnistuu kuitenkin valottamaan kattavasti yksittäisten ihmisten kokemusten kautta koko yhteisön tuntoja. Se ei esittele tapahtumia numeroina tai euroina, vaan tunteina ja ihmiskohtaloina. Siinä se onnistuu nobelin arvoisesti.

    Seuraava Svetlana Aleksijevitšin teos, Sodalla ei ole naisen kasvoja, julkaistiin suomeksi pari vuotta palkitun jälkeen, vaikka se on aikaisemmin kirjoitettu. Kirjan tekotapa on sama. Toiseen maailmansotaan osallistuneet naiset kertovat muistojaan ja tuntojaan.

    Miehisen sodan kuvaaminen naisten kokemusten kautta on tärkeää, mutta ei ainutlaatuista. Useat meistä ovat saaneet kuulla aikalaiskertomuksia sodassa olleilta naisilta. Lottana toiminut äitini osasi erottaa ilmakuvien perustella omat ja vihollisen sodan aikana käyttämät lentokoneet melkein elämänsä loppuun saakka.

    Naisten sota on nopeasti luettu loppuun. Viimeisen sivun jälkeen mieleen hiipii epäilys, että ilman kirjailijan saamaa kansainvälistä tunnustusta sitä tuskin olisi julkaistu suomeksi.

    Mielenkiintoisinta kertomusten joukossa ovat neuvostojoukkojen tunnelmat silloin, kun soditaan Suomea vastaan. Naisten elämä sodan jaloissa näyttää olleen samanlaista riippumatta siitä, millä puolella rintamaa elettiin.

Uusi tieto siirtää eläinten inhimillistämisen rajoja

Kissan katse on tutkimaton. Olisi mielenkiintoista edes hetken ajatella ja kokea kuin kissa.

    Perheen kaksi kattia ovat sisäkissoja. Veljekset ovat eläneet toistensa seurassa syntymästään saakka. Jos toinen lähtee eläinlääkäriin, kotiin jäänyt ryhtyy etsimään toveriaan. Se kulkee huoneesta toiseen ja päästelee kutsuvia kurkkuääniä. Kissat naukuvat vain ihmisille, eivät toisilleen.

    Mirrin poikkeava käytös on osoitus johdonmukaisesta reaktiosta ympäristön muutokseen. Kun veli yllättäen on kadonnut, sitä pitää etsiä.

    En tarkkaan tiedä, miten yksinäinen viiksiniekka kokee tilanteen, mutta jotain erityistä sen mielessä liikkuu, koska se toiminta on niin määrätietoista. Ihmiseltä voidaan vastaavassa tilanteessa tiedustella, miltä hänestä tuntuu. Eläimen kyseessä ollen voimme vain tarkkailla sen käytöstä ja yrittää siitä päätellä. Ehkä kotona olija on hämmentynyt omasta puolestaan, kun on yllättäen jäänyt omilleen.  Tai ehkä se on jotenkin huolissaan kumppanistaan, mihin se on joutunut.

Koira ymmärtää ihmisen ilmeitä ja eleitä muita eläimiä paremmin. Kuva Pixabay.

    Tässä vaiheessa monet moittivat, että eläinten tunteista puhuminen on niiden inhimillistämistä. He tarkoittavat, että annamme eläimille ominaisuuksia, joita on vain ihmisillä. Tunteiden osalta väite ei kuitenkaan päde. Ihmisillä ja muilla eläinlajeilla on tunteiden kaltaisia mielentiloja.

    Viimeisten vuosien aikana tiedeyhteisö on tutkimusnäytön perusteella hyväksynyt tosiasian, että eläimillä on tunteita. Yksimielisyys kohdistuu nimenomaan evoluution aikana jo varhain muodostuneisiin niin sanottuihin perustunteisiin. Eläimet voivat kokea pelkoa, vihaa ja surua, mutta myös iloa tai ainakin jonkinlaista mielihyvää. Elämykset eivät välttämättä ole samanlaisia kuin omamme, mutta lähellä niitä.

    Asia on järkeenkäypä. Tunteet ohjaavat käytöstä ja auttavat meitä elämään muiden seurassa. Jos tuttu ihminen puhkuu kiukusta, lähestymme häntä eri tavoin kuin hänen leveästi hymyillessään. Ääritapauksessa luovumme kokonaan lähestymisyrityksestä juuri sillä hetkellä ja päätämme palata asiaan myöhemmin.

    Sama pätee eläimiin. Jos koira tahtoo mennä lähelle uhkaavasti murisevaa lajitoveria, se tekee sen eri tavalla kuin kohdatessaan häntää heiluttavan karvakuonon.

    Toisen yksilön tunteiden tulkinta ja oman käytöksen sopeuttaminen sen mukaiseksi toimii myös lajien välillä. Vihaiselta näyttävää koiraa varomme, mutta ystävällisesti katselevaa nelijalkaista menemme ehkä tervehtimään.

Leikkivän ihmisen ja koiran ilon tunne on samankaltainen. Kuva Pixabay.

    Koirat puolestaan ovat ylivertaisia tulkitessaan oman lajimme eleitä ja kasvojen ilmeitä. Erityisesti tavatessaan tutun ihmisen, koira toimii ihmisessä havaitsemansa tunnetilan mukaisesti. Se voi esimerkiksi ehdottaa leikkiä, vetäytyä syrjään tai pelkästään mennä luokse.

    Eläinten inhimillistämisen mahdollisuus on edelleen olemassa. Inhimillistämistä on, jos kuvittelemme eläimille ominaisuuksia, joita ei niillä ole tutkimuksissa osoitettu. Sellainen on esimerkiksi kostokäyttäytyminen.

    Nykyisen käsityksen mukaan eläimet eivät ole kostonhimoisia. Jos koira pissaa sisälle sen jälkeen, kun sitä on rangaistu, kyse ei ole kostosta. Lätäkkö lattialla lienee stressaantuneen eläimen reaktio rankaisuun, jonka syytä se ei ehkä ymmärtänyt. Koira voi myös olla peloissaan. Eläimen huomaamatta jääneet tulehdukset tai erilaiset kiputilat saattavat toisinaan aiheuttaa pissan lirahtamisen sopimattomaan paikkaan.

    Mitä paremmin ymmärrämme eläinten käyttäytymisestä, sitä vähäisemmiksi käyvät erot ihmisiin. Enemmän on kyse ominaisuuksien ja kykyjen aste-eroista kuin niiden puuttumisesta. Tämä tosiasia kannattaa hyväksyä, vaikka ottaisi koville.

Joulupöydän kunkku on kinkku – pala sian reittä ja pakaraa

 

    Sydäntalven pitopöytiä on muutaman vuosisadan hallinnut kinkku, pala noin puolivuotiaan sian reittä ja pakaraa. Tapa syntyi aikana, jolloin liha ei kuulunut keskiverto suomalaisen arkiruokiin. Suurta juhlaa, joulunaikaa, haluttiin juhlistaa syömällä parasta mahdollista, lihaa.

Parikiloinen kypsä joulukinkku. Kun lihakimpale on kooltaan pieni, yhdestä sian takajalasta riittää useampaan joulupöytään.

    Yhteiskunnan vaurastumisen myötä liharuoasta on tullut jokapäiväistä. Usean suomalaisen mielestä kunnollinen ravitseva ateria sisältää aina jonkin eläimen lihaskudosta.

    Lihaa tuottavien eläinten pitoon liittyy kuitenkin moninaisia ongelmia. Elukoiden popsimalla energiamäärällä ruokittaisiin useampi ihminen kuin eläimestä joskus saatavalla lihalla. Rehupeltojen ja laidunmaiden tieltä kaadetaan luontoarvoiltaan suuria ja hiilidioksidia itseensä sitovia vihernieluja. Jokainen nautaeläin röyhtäilee metaania ja kiiruhtaa siten ilmastonmuutosta. Eläinten hyödyntämiseen liittyvät eettiset kysymykset ovat niin mittavia, ettei niihin toistaiseksi ole löydetty kaikkia tyydyttäviä vastauksia.

Pikkupossuilla on vielä koko lyhyt elämä edessä. Kuva Pixabay.

    Viralliset ravitsemussuositukset seuraavat ajan ja varallisuuden muutoksia. Tällä hetkellä ne kehottavat syömään enemmän kasviksia ja vähemmän lihaa. Kasvissyönnistä on pikku hiljaa tullut valtavirtaa. Nykyään työpaikkaruokaloissa on aina tarjolla kasvisvaihtoehtoja. Kasvisravintoloita nousee nopeammin kuin niissä ehtii käydä. Tasavallan presidentti tunnusti haastattelussa syövänsä lihaa vain kerran viikossa. Kasvispohjaiset lihankorvikkeet härkis ja nyhtökaura ovat lyöneet myyntiennätyksiä ja pitkän aikaa kaupoissa myytiin ei-oota.

    Ruoasta puhuminen on trendikästä ja useat kuluttajat tekevät tiedostavia ostopäätöksiä. Sen seurauksena kasvisten syönti lisääntyy, mutta ristiriitaisesti myös lihankulutus kasvaa. Kansalaiset ovat kuunnelleet ravinto-oppineita ja siirtyneet joukolla popsimaan niin sanottua valkoista lihaa, siis broilereiden ja kalkkunoiden lihaksia. Samaan aikaan myös kasvissyöjien lukumäärä on lisääntynyt, joten lihankulutuksen kasvu johtunee siitä, että lihaa syövät mättävät sitä suuhunsa yhdellä aterialla entistä enemmän.

    Joulu on fleksaajille haasteellinen. Syömme pääasiassa kasviksia, mutta myös lihaa erityisissä sosiaalisissa tilanteissa. Kinkku on meidän perheen joulupöydän ehdoton keskipiste. Seitakinkku ja muut sian takajalan korvikkeet eivät ole uskottavia vaihtoehtoja. Ainakaan vielä.

Lihasikojen tehtävänä on kasvattaa itselleen isot, mureat lihakset. Kuvan siat eivät ole kotimaisia, koska niiltä on katkaisu hännänpäät. Kuva Pixabay.

    Kun perheen poika tuli täysi-ikäiseksi, pyysin häntä nimeämään ikävän lapsuudenmuiston. Vastaus oli selkeä. Meillä kotona ei ole koskaan paistettu joulukinkkua. Jälkikasvulta uupuivat oman kodin muistot kinkun paiston vaiheista, hajusta ja rasvasta.

    Anoppi, suvun erinomainen kokki, oli valmistanut juhlapöydän liharuoan omassa kodissaan. Pikkupoika oli viettänyt aikaa mummonsa luona ja osallistunut jouluruokien tekoon, myös kinkun paistoon, mutta se ei ollut sama asia kuin kotona tehty.

    Samaisella nuorella miehellä on vuosikausia ollut oma koti, mutta joka joulu paistan kinkun päivän pari ennen aattoa. Illalla poika tulee haistelemaan tuoksuja ja maistamaan tuoretta pitopöydän herkkua. Tällä ikään kuin korjataan ja parannetaan lapsuuden kokemuksia. En ole kysynyt, miten myöhästyneet jouluvalmistelut ovat vaikuttaneet muistoihin, ovatko lapsuudentraumat lientyneet? Tapa kuitenkin jatkuu. Luomukinkku on tilattu.

Joulunalus on kissaperheessä testiaikaa

Kissat osallistuvat innolla pöytäliinojen valintaan. Mittanauha pitää pelastaa hampailta heti alkuunsa.

    Kesäloman loppuminen aiheuttaa stressin, josta selviän parhaiten keskittämällä ajatukset puolen vuoden päästä koittavaan jouluun. Menneitä muistellen mietin, miten kokemukset voisivat ohjata seuraavan juhla-ajan päätöksiä. Ratkaistavat kysymykset ovat yksinkertaisia: tehdäänkö, ostetaanko vai eikö ollenkaan syödä perinteisiä laatikkoruokia.

    Aterioiden sisällön lisäksi joulunajan pohdintoihin kuuluvat ruoan esillepano ja kodin koristelu. Meillä juhlakattauksiin liittyvät olennaisesti pöytäliinat, joita muuten käytetään niukasti. Se johtuu enemmän laiskuudesta kuin minimalistisen tyylin tavoittelusta. Liinavaatekaappiin on silti kertynyt melkoinen valikoima, sukulaisilta tulleita pellavaliinoja, lahjoina saatuja tyykejä sekä itse valittuja kirjokankaita.

    Joulukuun alkupuolella alan sovitella isoja koko pöydän peittäviä sekä pienempiä koristeliinoja erilaisten kynttilävalikoimien ja kukkien kera. Valitsen sellaisia, jotka sopivat läheisteni mieltymyksiin ja elämäntilanteisiin. Mittaan, käännän ja väännän, jotta sopiva asetelma löytyisi.

Yöllä kissat kaatoivat kukkamaljakon. Vesi kastoi pöytäliinan, kukat jäivät kuiville, pöytä ja lattia kärsivät vedestä. Tämä yhdistelmä ei selvinnyt kissatestistä.

    Uteliaat kissat osallistuvat aktiivisesti joululiinojen valintaan. Yksikään kangas ei suoristu pöydälle ilman viiksekkäitä tarkastajia. Kun hyvä yhdistelmä on esillä, sen kissankestävyys testataan seuraavana yönä.

    Aamulla voin nopeasti todeta, kannattaako edellisen illan suunnitelmia jatkaa. Lähes poikkeuksetta liinavaate löytyy rutussa pöydän päästä tai lattialta. Pöytäliinan koolla ei oikeastaan ole väliä, koska sekä suuret että pienet kankaat ruttaantuvat riehuvien kissojen kynsissä. Parhaiten paikallaan pysyy vahakangas, mutta sen arkinen olemus ja muovinen haju eivät saattele juhlamielelle.

    Eniten olen huolissani kukista, jotka voivat vaurioitua nelijalkaisten vauhdissa. Mirrit eivät välttämättä koske kasveihin, ovat sen oppineet, mutta liinat ryppyyn pistävä vauhti siirtää, kaataa tai pudottaa kaikenkokoiset kukkamaljakot ja pienehköt ruukut.

Aikuinen kissa osaa varoa palavan kynttilän liekkiä. Siihen ei kuitenkaan pidä luottaa vaan tulta on vartioitava koko ajan.

    Myös kynttilöiden polttaminen on ongelmallista. Aikuiset kissat toki osaavat varoa kuumaa liekkiä, mutta riehumispuuskan tiimellyksessä kattikaksikolta unohtuvat opitut taidot. Kynttilöitä voi meillä polttaa vain silloin, kun joku istuu vieressä vahtimassa. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta valkean vartiointi helposti unohtuu, kun on paljon väkeä koolla.

    Joulukodin pitää olla kissankestävä ja turvallinen. Ajoittain pysähdyn huokaisemaan. Miksi pidän kissoja, vaikka niiden vuoksi on luovuttava monista kivoista asioista?

    Vastaus on yksinkertainen. Kissojen kanssa eläminen on palkitsevaa. Niiden itsetietoinen läsnäolo ja vähäeleinen kiintymys ovat niin vahvoja, että jouluisten krumeluurien puuttuminen tuntuu enemmän saamiselta kuin luopumiselta.