Sus siunakkoon – susihysteria iski mökkikuntaan

Mökkikunnassa alkoi paniikki, kun yksi asukkaista julkaisi Facebookissa valokuvan keskikokoisesta harmaasta susioletetusta. Sillä oli suden kroppa, mutta koiran korvat. Joku naapuri tunnisti koiran ja kehotti tuttua omistajaa pistämään hurttansa kaulaan punaisen nauhan, jotta se erottuisi villieläimistä.

Yhtenä yönä sen jälkeen toisen asukkaan kesälampaat kokivat väkivaltaa, jonka seurauksena laitumelta löytyi lammasvainaa. Susi sen tappoi, tiesi Facebook, vaikka havaintoja ei ollut.

Norjalainen susi lepäilee. Norjan susikanta on tutkijoiden mukaan saanut alkunsa Suomesta ja Venäjältä vaeltaneista eläimistä. Pixabay, Pieter Wijnen

Ohjeita jaettiin. Suomen riistakeskukselta olisi saanut korvauksetta petoaitaa lampaiden suojaksi, mutta aidan pystytystyöhön ei haluttu ryhtyä. Laumanvartijakoiran hankintaa suositeltiin, mutta sellaisen kouluttaminen kestää kauan ja isokokoinen otus syö niin paljon, että tulee kalliiksi.

Muutaman seuraavan yön aikana toisen talon pihalle yöksi jäänyt muovinen kastelukannu oli siirtynyt nurmikon toiselle puolelle. Janoinen susi se oli, vaikka havaintoja ei tehty, tiesi Facebook.

Kuntalaisista kehittyi myös suden jättämien kakkakasojen asiantuntijoita. Parin asumuksen pihan laidalta löytyi suden tuotoksia, jotka olivat selvästi koiraeläimen, mutta eivät oman koiran.

Jossain välissä vilahti myös oikea susi. Seuraavana päivänä sille oli jo haettu tappolupa, mutta metsästäjien pettymykseksi viranomainen päätti ensin yrittää pedon karkotusta. Se ei kaikkia miellyttänyt ja Facebookiin ilmestyivät ohjeet, miten suden voi aina ampua itsepuolustuksena.

Ihmisten ja varsinkin lasten turvallisuus nousi huolenaiheeksi. Viimeiset tiedot susien Suomessa tekemistä lapsitapoista ovat 1880-luvulta, mutta voihan se tapahtua tälläkin vuosituhannella. Näin on, mutta mökkikunnassa on kattava koulukyytijärjestelmä, joka suojaa myös susilta.

Seuraavaksi esiin tuotiin susispesialistin muutaman vuoden takainen kirjoitus, jossa todettiin, että kaikki Suomen sudet ovat koirasusia. Sillä perusteella ne voi tappaa ilman seuraamuksia. Siinä on totuuden siemen. Koirasudet eivät ole meillä sallittuja, koska ne voivat vaarantaa villisusien geneettisen puhtauden. Toisin sanoen Suomen sudet ovat oikeita susia, mutta omaa tarkoitusta tukevan käsityksen ja virallisen tiedon välinen ristiriita ei haittaa, kun tunteet vievät.

Sudenpentu ihmettelee maailmaa Sveitsin maisemissa. Kaveri kuuluu samaan alalajiin kuin kotoiset sudet. Kuva Pixabay, Marcel Langthim

Sudet saapuivat Suomen niemelle reilut 10 000 vuotta sitten runsaiden saaliseläinten perässä. Samoihin aikoihin ja todennäköisesti samoista syistä metsiin ilmaantuivat myös ensimmäiset oman lajimme edustajat.  Susi ja suomalaiset olivat samanaikaisia tulokaslajeja, joille syötävää riitti.

Rinnakkaiselo sai särön, kun ihmiset alkoivat kasvattaa karjaa. Sudet eivät tehneet eroa luonnonvaraisten saaliiden ja kotieläinten välillä. Siitä alkoi konflikti, joka jatkuu yhä.

Meneillään oleva koronapandemia johtuu kestämättömistä elintavoistamanne. Ihmislaji on ottanut hallintaansa yhä suuremman osan maapallon pinta-alasta ja ajanut muut lajit ahtaalle. Sen seurauksena kuudes sukupuutto on jo alkanut. Se on ihka ensimmäinen, joka on itse aiheutettu.

Mökkikunnan susiepisodi on pieni paikallinen heijastuma jättikokoisesta ongelmasta. Elintapojemme on muututtava eläimet ja ympäristö paremmin huomioiviksi. Siitä voi aloittaa, että sietää sutta mökkikunnan kesässä.

Salaperäinen ankerias voi ratkaista vanhan mysteerin

Luin ruotsalaisen kirjailijan Patrik Svenssonin teoksen Ankeriaan testamentti. Se luokitellaan kerronnalliseen tietokirjallisuuteen, jossa jokseenkin yksityiskohtaiset tietoiskut ankeriaan elämästä lomittuvat kertomukseen isän ja pojan suhteesta. Ankeriailla on siinä tietysti keskeinen rooli. Kirjan myötä innostuin salaperäisistä eväkkäistä, joita en ole koskaan niitä syönyt tai yrittänyt pyydystää.

Ankeriaat syntyvät Sargassomeressä, mutta jo ihan poikasina ne matkaavat useita tuhansia kilometrejä muun muassa Euroopan ja Pohjois-Amerikan jokiin ja järviin. Näissä makean veden vesistöissä ne viipyvät vuosikausia, jopa vuosikymmeniä ennen kuin palaavat takaisin syntypaikoilleen lisääntymään ja kuolemaan. Etsinnöistä huolimatta Sargassomerestä ei ole löydetty eläviä eikä kuolleita aikuisia ankeriaita. Vain pieniä poikasia.

Herkkusuiden suosikkina ankeriasta on kalastettu liikaa. Nykyään se on erittäin uhanalainen laji, jonka pyyntiä luonnonvesistä on rajoitettu voimakkaasti. Kasvatus viljelylaitoksissa voisi ratkaista ankeriaanlihan saatavuusongelman, mutta näitä käärmemäisiä kaloja ei yrityksistä huolimatta ole voitu kasvattaa, koska ne eivät lisäänny vankeudessa.  

Nuoret ankeriaat kasvavat vuosikausia järvissä ja joissa. Syystä, jota ei tunneta, ne jossain vaiheessa lähtevät uimaan kohti alkukotiaan Sargassomerta. Kuva Pixabay, Adrian Marks.

Vuosi sitten Kotkan Maretariumin ankeriasaltaassa tapahtui jotain yllättävää. Vanhan ankeriasnaaraan ulkonäkö alkoi muuttua. Sen pää litistyi, silmät suurenivat ja käärmemäisen ruumiin keskiosa pullistui. Lopulta kala kuoli.

Ruumiinavauksessa sen sisältä löytyi mätimunia. Näin ei tiedetä tapahtuneen vankeudessa koskaan aikaisemmin ilman hormonikäsittelyä.  Mätimunat menivät kuitenkin hukkaan, koska mistään ei löytynyt vastaavassa lisääntymisvaiheessa olevaa urosta. Ehkä tapahtuma tuo toivoa ankeriaannälkäisille.

Loch Nessin kuuluisa järvi sijaitsee Skotlannin ylämailla. Silminnäkijöiden havaintoja järvessä asuvista hirviöistä on kuultu ainakin tuhat viisisataa vuotta. Ei siis ihan uusi juttu. Yhtä kauan ihmiset ovat yrittäneet todistaa, että hirviöitä joko asuu tai ei asu järvessä. Tutkimus jatkuu edelleen.

Muutamana vuotena uusiseelantilainen tutkimusryhmä keräsi järven eri kohdista satoja vesinäytteitä, joista etsittiin eläinten dna:ta. Dna kulkeutuu veteen ihosolujen, karvojen, sulkien, suomujen ja eritteiden mukana. Tutkijat löysivät ihmisten, koirien, lampaiden, mäyrien, myyrien, lintujen ja joidenkin kalojen dna:ta, mutta yllättäen melkein joka näytteestä paljastui ankeriaiden dna:ta.

Koska järvestä löytyy runsaasti ankeriaan dna:ta, se merkitsee, että siellä asustaa lukuisia ankeriaita. Paikallisten havaintojen mukaan ne voivat kasvaa jopa nelimetrisiksi ja olla olkavarren paksuisia. Vahvasti alkaa näyttää siltä, että Loch Nessin myyttiset hirviöt ovat olemassa, elävät ja voivat hyvin. Ehkä ne ovat jättimäisiä ankeriaita.

Keskikesän luontouutisia kaupungista

Lapsen kädessä olevaan jäätelötötteröön kohdistuu lokkiparven äänekäs hyökkäys. Tilanne on paikallisten kaupunkiuutisten vakiokamaa. Vanhemmat paheksuvat lintujen röyhkeyttä. Lapsi ehkä säikähtää lähelle tulevia siipeilijöitä, mutta yhtä hyvin myös aikuisten voimakkaita reaktioita.

Lokit eivät kuitenkaan ole röyhkeitä. Ne toimivat kuten perimä säätää ja lajitoverit ovat opettaneet. Ruoka on itse hankittava sieltä missä sitä on. Lokkilintujen lajinmukaista ravintoa ovat pienet kalat ja muut eliöt, joita ne napsivat vedestä tai rannoilta. Ihminen on kuitenkin ottanut omaan käyttönsä lokkien luonnollisia asuinalueita, joten niiden elintila on kaventunut. Sopeutuvaiset lokit ovat alkaneet hyödyntää ruoantähteitä. Niistä on pikkuhiljaa tullut kaltaisiamme kaikkiruokaisia.

Roope-lokki (edessä) on päivystänyt kauppatorin kalatiskin edessä vuosikausia. Lintua ei ole rengastettu, joten sen tunnistaminen aina samaksi yksilöksi ei ole täysin varmaa.
Roope-lokki (edessä) on päivystänyt kauppatorin kalatiskin edessä vuosikausia. Lintua ei ole rengastettu, joten sen tunnistaminen aina samaksi yksilöksi ei ole täysin varmaa.

Lajina lokit ovat äänekkäitä muuttolintuja. Kevääni alkaa, kun ensimmäiset lokit kuuluvasti kirkuvat kotikaupunkini kaduilla. Nimenomaan kuulen tulokkaat, voi kulua muutama päivä ennen ensimmäistä näköhavaintoa. Ihmisen korvissa ei niin kaunis ääni kaikaa kauas. Se on kuitenkin viesti. Lajitoverit varmasti ymmärtävät kovaäänisen ulostulon meitä paremmin.

Kuluvalla viikolla kotikaupunkini valtalehti julkaisi kesäuutisen oudosta lokkiparvesta: se oli täysin hiljainen. Omakotitalon yllä oli kierrellyt kolmisenkymmentä lokkia ääntä pihauttamatta. Asukkaat olivat asiasta huolestuneet ja lehti oli pyytänyt lintuspesialistin mielipidettä poikkeukselliseen ilmiöön.

Tämän kesän lokinpoikaset paistattelevat päivää kaupunkia halkovan joen rannalla. Ruskea on hyvä suojaväri nuorukaisille. Kuva JKivinen

Asiantuntijan mukaan hiljaiset linnut olivat todennäköisesti etsimässä ravintoa. Lokit kuulemma pitävät mansikoista, joten voi olla, että olivat etsimässä puutarhasta kypsiä punaposkia. Uutinen päättyi siihen. Hiljainen lokkiparvi todennäköisesti siirtyi muualle.

Niukka tietämys eläinten lajinominaisuuksista vaikeuttaa niiden käyttäytymisen ymmärtämistä. Tunnetusti äänekkäiden lintujen äänettömyys pihamaan yllä aiheutti asukkaille turhaa huolta. En tiedä, miten tieto ongelmasta kulkeutui sanomalehteen. Toivottavasti asiasta puhuminen kuitenkin vähensi asianomaisten villilintuihin kohdistuvaa epäluuloa.

Liian usein eläinten käyttäytymistä ymmärtämättömät kansalaiset ottavat yhteyttä viranomaisiin ja vaativat häiritseviksi kokemiensa yksilöiden poistamista. Ihmiset ja muut eläimet muodostavat yhdessä luonnon kokonaisuuden. Meillä kaikilla on yhtäläinen oikeus elää.

Voikukan opetuksia koronakeväänä

Useamman viikon kotoilu ja töiden tekeminen etänä sujuivat kohtuullisen hyvin. Kunnes. Epämukavuus alkoi kylmyyden, pilvien ja sateiden väistyttyä. Sinisen taivaankannen kultainen valopallo lämmittää jo sen verran, että lasein suojatulla parvekkeella on melkein kuuma.

Pakko lähteä ulos kokemaan kevät. Moni muukin on tehnyt samoin, eivätkä kaikki piittaa kanssakulkijoista. Viranomaisten ohjeen mukainen parin metrin etäisyys muihin kutistuu helposti vaaksan mittaiseksi.

Lenkkipolun varrelta löytyi maalattuja kiviä. Tekijästä ei ole tietoa, mutta kiitos hänelle. Pienellä teolla hän puhuttelee meitä tuntemattomia.

Ehkä kulkuväylien keskellä järkähtämättä etenevät ovat turtuneet koronaviruksen tartuntavaaraan. He ovat kuin tulivuoren juuren asukkaat. Laavavyöry ei pelota, koska sen mahdollisuus on osa arkea. Paikalle sattuvien matkailijoiden takaraivossa pelko kuitenkin kolkuttaa koko ajan. 

Tai sitten he ovat vapaamatkustajia, jotka eivät välitä. He saattavat kokea elävänsä omaa elämäänsä ja antavansa myös toisten elää.  Yhteisvastuu pandemian selättämisestä ei heille merkitse mitään. Ei minuun mikään tartu, enkä tartuta muita. Muut voivat hypellä tien sivuun ja piilotella maskien takana, jos niin haluavat. Minä kuljen missä mielin.

Kotini lähellä virtaavan joen rannalla joku on ajatellut toisin. Hän on halunnut ilahduttaa ulkoilureitillä kulkijoita. Polun varteen on tuotu värikkäitä kiviä. En tiedä, kuka sen on tehnyt, mutta pysähdyn katsomaan. Kiviin on maalattu eläinhahmoja. Ei kovin taitavia, mutta mukavan värisiä. Tuntematon rohkaisee tuntemattomia virusten välttelijöitä.

Kivilöydön jälkeen tunnen tarvetta vaihtaa suuntaa. Etsiydyn vähemmän ruuhkaisille kulkureiteille. Se tarkoittaa, että pitää poistua poluilta ja siirtyä päällystetyille jalkakäytäville. Minkä maisemissa menettää, se korvautuu siedettävällä välillä muihin ulkoilijoihin.

Voikukka puskee esiin kivien välistä tupakantumpin viereen. Pitää ihailla sen sitkeyttä ja elämänhalua.

Sitten odottamaton sattuu kohdalle. Kevään ensimmäinen voikukka puskee pikkuaurinkoaan ylös kasvojani kohti. Taas kävely taukoaa. Sinnikäs kasvi hyödyntää sen vähän, mitä sillä on. Sentin parin leveydeltä maanpintaa. Vieressä tupakantumppi pitää seuraa, kunnes siivotaan pois. On myös mahdollista, että joku nyppäisee irti voikukan, mutta sille ei voi mitään. Kaupunkiympäristö on ankara.

Palaan kotiin. Tartuntariskeistä piittaamattomat ihmiset ärsyttävät ja sen vuoksi olen usein lenkin jälkeen stressaantunut. Tällä kerralla on toisin. Vaatimattomasti maalatut pikkukivet ja ensimmäinen voikukka muuntuivat hyvän olon tunteeksi.

Vaikeissa oloissa voikukka tyytyi vähään ja kukoisti. Se ei ärsyyntynyt nikotiinin kyllästämästä lähinaapuristaan. Ehkä minun kannattaisi ottaa siitä esimerkkiä. Olla tyytyväinen pieneen omaan tilaan ja jatkaa muiden väistelyä. Jaloillani voin astua mahdollisimman kauas eteeni sylkevien ja naaman vieressä purkkapalloja paukuttelevien vapaamatkustajien tieltä. Voikukalla ei sitä vaihtoehtoa ole.

Koronaepidemia sumputtaa ihmisiä ulkoilureitillä

Kuluneen viikon aikana Suomi sulkeutui. Valmiuslaki otettiin käyttöön. Ihmiset siirtyivät etätöihin, jos tehtävät sen suinkin sallivat. Minä muiden mukana. Työskentelen yliopistossa. Yhden viikonlopun aikana opetus ja opiskelu siirtyivät verkkoon. Uusi opetusteknologia runnottiin kerralla käyttöön, koska vaihtoehtoja ei ollut. Digitalisaatio otti vähintään kolmiloikan. Metsien maassa myös vessapaperi loppui supermarkettien hyllyistä.

Halisten koski on kuntolenkin kääntöpaikka. Maaliskuussa vettä vielä riittää.

Kotikaupunkini keskusta on tyhjentynyt ihmisistä. Kauppakadut ovat autioita. Vain torin laidalla, suositun ruokakaupan liepeillä, muutama urhoollinen puskee eteenpäin rollaattoriin tukeutuen.

Koska kuntosalit ovat kiinni, liikuntatavat ovat menneet uusiksi. Pyrin ulkoilemaan päivittäin. Se on mahdollista, koska en ole varsinaisesti karanteenissa. Myös alkamassa oleva kevät houkuttaa luonnon äärelle kurkkimaan, missä jo mennään.

Sunnuntaiaamuna lähden liikkeelle melko varhain. Ajattelen, että toiset vielä juovat aamukahviaan. Olin väärässä. Moni muukin on päätynyt samaan ratkaisuun. Näyttää siltä, että kansalaiset ovat siirtyneet kaupungin kaduilta luontokohteisiin. Vakituisella lenkkipolullani ihmisiä riittää ruuhkaksi asti. Enemmän kuin kesällä.

Aamuauringon haaleassa kilossa kuljen joen vartta ylävirtaan. Savimaalla vesi virtaa syvässä uomassa, joten penkat ovat korkeita ja jyrkkiä. Siksi kaupunki on rakentanut osittain penkalle, osittain veden päälle pitkiä, rantaa myötäileviä puulaitureita. Leveyttä kulkuväylällä on vajaan parin metrin verran.

Kosken alajuoksulla on mahdollisuus kalastaa. Vain onkiminen on kielletty.

Edessäni kävelee isokokoinen pariskunta käsikädessä. Kumpikin kulkee puusillan laitaa omassa reunassaan. Käsivarret sulkevat keskitien. Heitä ei mahdu ohittamaan, koska toisella puolella on aita ja joki, toisella jyrkkä ryteikköinen piennar.

Me jäljestä tulevat jumiudumme pariskunnan taakse. Kukaan ei kehtaa sanoa heille mitään. Metrin tai parin etäisyyttä muihin kulkijoihin on vaikea säilyttää. Ihmistiheys neliömetrillä vastaa kaupan kassajonoa alennusmyynnin aikaan. Koronavirukset kiittävät. Tilanne laukeaa, kun puulaituri vaihtuu joentörmän hiekkatieksi.

Lähes luonnontilaisia rantapenkereitä kattavat heinikot ja isokokoiset pensaat. Talitiaisilla taitaa olla laulukisat menossa. Ti-tyy, ti-tyy. Linnut ovat uskomattomia. Miten pienestä kehosta saa lähtemään niin suuren äänen? Yhtäkkiä jähmetyn. Ti-ti-tyy. Yhden pensaan tietyssä pisteessä lintu päästää suustaan koko vanhanaikaisen värssyn. Tunnistan sellaisen vuosien takaa.

Hymyilyttää pandemiasta huolimatta.  

KISS <3 MY TURKU

Kooltaan vähäinen Lönnrotin puisto sijaitsee Turun tuomiokirkkoa vastapäätä Aurajoen rannalla. Puiston laidalla, korkealla joentörmällä on pieni näköalatasanne, jolla voi istahtaa ihailemaan suomalaista kansallismaisemaa, Unikankareen kumpua ja sen päällä yli seitsemän vuosisataa kohonnutta uljasta kirkkoa. Levähdyspaikka on sen verran näkymätön, ettei sen olemassaolo ole kaikkien tiedossa. Asun niin lähellä, että kuljen päivittäin puiston syrjää.

Lönnrotin puistoon ilmestyi hämärinä joulun jälkeisinä päivinä suurikokoinen valomainos. Taustalla on Turun tuomiokirkko.

Joulun jälkeen keskelle Lönnrotin puiston kolmion muotoista nurmikkoa ilmestyi Turun kaupungin isokokoinen valomainos: KISS <3 MY TURKU. Nähdessäni sen ensimmäistä kertaa häkellyin. Talviajan pimeinä päivinä valomainoksen räikeys korostui.  Jäin paikalle pohtimaan, mitä ihmettä kaupungin markkinointiosaston brändinkehittäjät tavoittelivat?

Jos tarkoituksena oli lisätä Turun tunnettuutta ja kohentaa sen mainetta hyvänä asuinpaikkana ja vireänä kulttuurikaupunkina, olisi ehkä kannattanut harkita toinenkin kerta.

Minuun valomainos vaikuttaa päinvastoin. Paljasjalkaisena turkulaisena liikun kaupungissa kävellen ja mieluiten Aurajoen rantoja pitkin. Nyt on pakko poiketa toimivista rutiineista. Kierrän kaukaa valomainospuiston joka kerta, kun se on mahdollista. Aina ei ole.

Lönnrotin puistoon sijoitettu valomainos on kytketty sähköverkkoon jykevillä kaapeleilla. Niiden kauneus lienee katsojan silmissä.

Facebook-kaverini oli asiassa aloitteellinen ja otti yhteyttä kaupungin virkamiehiin. Hänelle kerrottiin, että Lönnrotin puisto on vain väliaikainen sijoituspaikka valomainokselle. Siitä se on tarvittaessa helppo siirtää muualle. Toistaiseksi sellaista tarvetta ei ole tullut.

Eikö Turun kaupungilla ole muuta mainosten säilytyspaikkaa kuin puisto keskellä kansallismaisemaa?

Epäsymmetrinen keho toimii tehokkaasti ihmisillä ja eläimillä

Meissä on paljon toispuolisia toimintoja. Tutuin lienee kätisyys. Olen oikeakätinen. Ihmisistä noin kahdella kolmasosalla oikea käsi on vahvempi ja tarkempi. Vasenkätiset ovat suuri vähemmistö, joten esimerkiksi saksia valmistetaan oikea- ja vasenkätisille. Pieni joukko toimii yhtä hyvin sekä oikealla että vasemmalla kädellä.

Kätisyys-ilmiö löytyy myös eläimistä. Kissat ja koirat käyttävät useammin joko oikeaa tai vasenta tassua. Arvion mukaan kaikista kissoista ja koirista noin puolet on vasen- ja puolet oikeatassuisia. Urosten joukossa on kuitenkin enemmän vasentassuisia ja naaraiden joukossa oikeatassuisia.

Oikeatassuinen ex-kollikissa pyörittää minitomaattia lautasella.

Sydän sijaitsee enemmän rintakehän vasemmalla puolella. Sen seurauksena myös keuhkopuoliskot ovat kooltaan erilaiset. Vasen keuhko on oikeaa pienempi, koska sydän ottaa oman tilansa.

Ei ole tarkkaa tietoa, miksi sydän on sijoittunut kehon keskiviivaan nähden epäsymmetrisesti, mutta tuskin kyseessä on sattuma. Voisi ajatella, että jonkin verran toispuolinen sijainti antaa sydämelle enemmän tilaa rytmiseen supistumiseen. Suurempi tila mahdollistaa myös kookkaamman sydänlihaksen, jonka pumppausteho on parempi.

Anatomisesti aivot muodostuvat kahdesta jokseenkin samankokoisesta ja samanmuotoisesta puoliskosta. Toiminnallisesti niillä kuitenkin on työnjako. Vasen aivo ohjaa kehon oikeaa puolta ja oikea vastaavasti vasenta.

Lisäksi aivopuoliskot eroavat siinä, minkälaista tietoa ne käsittelevät. Vasen puolisko erittelee näköhavaintoja ja tallentaa tietoa. Se on analyyttinen. Oikea tunnistaa visuaalisia hahmoja, hahmottaa avaruudellisia suhteita sekä tulkitsee tunteita. Aivopuoliskot viestivät keskenään niitä yhdistävän aivokurkiaisen kautta.

Aivojen epäsymmetrinen toiminta ei ole evoluution lipsahdus vaan selkeä tavoite. Kun molemmat aivopuoliskot käsittelevät eri asioita, aivojen toimintakapasiteetti on suurempi kuin tilanteessa, jossa molemmat puolet hoitelisivat samoja juttuja.  

Ranskan bulldogin lyhyttä hännäntöpöä ei juuri voi heiluttaa. Hännän puuttuminen estää koiraa käyttämästä kaikkea kehon kieltä viestintään. Kuva GLady, Pixabay.

Toispuolisuus ei liity pelkästään kehon rakenteisiin ja toimintaan, vaan se heijastuu myös käyttäytymiseen. Koirien hännänheilutus on viestintää. Kun koira kohtaa vihamielisen lajitoverin, se lähestyy vastaantulijaa tarkkaillen ja häntä keskiviivan vasemmalla puolella heiluen. Tuttu eläin tai ihminen otetaan vastaan luottamusta osoittavilla oikeanpuolisilla huiskutuksilla.

Psykologit ovat tutkineet, miltä kaunis ihminen näyttää. Makuja on monenlaisia, mutta niille on yhteistä tasasuhtaisuus. Symmetrisiä kasvoja ja vartaloa pidetään kauniimpana kuin vähemmän symmetrisiä.

Eläinten kauneuskäsityksistä on tuskin mitään tietoa. Symmetrisen ulkonäön arvostaminen perustuu näköhavaintoon. On mahdollista, että lajeilla, joiden elämää ohjaa esimerkiksi hajuaisti, arvio toisen yksilön kauneudesta perustuu näköhavainnon sijasta hajuun.

Ehkä koira arvostaa enemmän hajuamme kuin nenämme kokoa tai silmien sijaintia.  

Miten tunkioita tonkivista susista jalostui koiria

Istuin ystäväni luona ruokapöydän ääressä, kun isäntäperheen isokokoinen koira istahti viereeni ja alkoi tuijottaa. Syvällä, tummalla, kiinteällä spanielinkatseella. Eläimen pää liikkui samassa tahdissa kuin haarukkani siirtyi lautaselta suuhun ja takaisin. Lopulta yllätin koiran työntämällä täydeksi lastatun haarukan sen kuonon eteen. Tai ehkä se ei ollut yllätys. Eläin ahmaisi haarukallisen ruokaa tottuneesti ja itseään vahingoittamatta.

Kolmenkymmenen tuhannen yhteisen vuoden aikana susi muuntui pelätystä pedosta ihmisen parhaaksi ystäväksi. Miten kaikki sai alkunsa? Siihen ei ole varmaa vastausta, mutta joka tapauksessa osapuolet hyötyivät yhteiselosta.

Susi on koiran kaukainen esi-isä. Yhteisen alun jälkeen myös sudet ovat muuttuneet, joten nykyiset sudet eivät ole samanlaisia kuin ne, joista koirat alkoivat kehittyä. (Kuva Pixabay)

Varhaisempi oletus lähti siitä, että ihminen aktiivisesti houkutteli satunnaisesti kohtaamiaan arkoja koiraeläimiä luokseen esimerkiksi jättämällä ravintoa ulos susien ulottuville. Ruokatarjoilusta hyötyneet sudet alkoivat vähitellen entistä paremmin sietää ihmisen läheisyyttä. Sudet alkoivat kesyyntyä.

Uudemman teorian mukaan aloite yhteiseloon tuli susilta, jotka ihmisasutuksiin törmätessään kiinnostuivat tunkioista. Niistä löytyi kasvis- ja eläinperäisen ravinnon tähteitä. Tavallinen susi ei silloin pystynyt, eikä vieläkään pysty, hyödyntämään kasvisten hiilihydraatteja, koska suolistosta puuttuvat hiilihydraattien pilkkomiseen tarvittavat entsyymit.

Jossain vaiheessa kuitenkin kävi niin, että jollakin susiyksilöllä tapahtui muutaman geenin mutaatio. Mutaation johdosta se kykeni tuottamaan hiilihydraatteja pilkkovia entsyymeitä ja siten hyödyntämään ravinnon kasviksia. Mutaatiot periytyivät sen jälkeläisille.

Mutaation omaavista susista oli tullut ihmisten kaltaisia sekaruokaisia. Sekaruokaiset sudet alkoivat majailla ihmisasutusten lähellä. Ehkä ne puolustivat reviiriään ja siinä samassa tunkion tuottaneita ihmisiä muilta susilta ja pedoilta. Vastavuoroisesti ihminen arvosti saamaansa suojelua. Suden domestikaatio koiraksi oli alkanut.

Ei ole tietoa, miten ihminen yhteiselon varhaisina aikoina vaikutti koirien luonnollisten ominaisuuksien muovaamiseen, vai vaikuttiko mitenkään. Lajillamme on taipumus muokata ympäristöä halumme ja tarpeidemme mukaisesti. Siksi on helppo ajatella, että jonkinlaista valintaa tapahtui. Parhaiten ihmisten toiveiden mukaisesti käyttäytyvien koirien todennäköisesti annettiin jatkaa sukua tai ainakin niitä ja niiden pentuja suosittiin.

Mopsi on hyväluontoinen ja mukava lemmikki. Olematon kuono vaikeuttaa sen hengitystä hereillä ollessa ja nukkuessa. Takaisinjalostuksen avulla on mahdollista palauttaa sille pidempi kuono ja parempi elämisen laatu. Kuva Pixabay.

Koirien tietynlaisten ominaisuuksien suosiminen oli eläinjalostusta, vaikka se saattoi olla tiedostamatonta ja perustua enemmän sattumaan kuin tavoitteelliseen valintaan. Nykyisenkaltaisen koiranjalostuksen ja rotukoiraharrastuksen katsotaan alkaneen 1800-luvun puolivälissä Britanniassa.

Jalostustyö on tuottanut maailmaan noin 450 koirarotua, joista osa kärsii vakavista terveysongelmista. Eurooppalaiset eläinlääkärijärjestöt ovat julkisesti kiinnittäneet huomiota jalostuksesta johtuviin rotukoirien terveysongelmiin. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan kehitys jatkuu. Kennelväen kammoamat roturisteytykset ja eräänlainen takaisinjalostus olisivat kokeilemisen arvoisia. Sillä tavalla äärimmäisiä rotupiirteitä voitaisiin lieventää ja samalla helpottaa niistä kärsivien koirien elämää.

Sudet eivät tainneet arvata, mihin ihmisten tunkioiden kaivelu johtaa.

Kyllä, eläimet tahtovat elää!

Maapallolla asustaa miljoonia eläinlajeja. Osa on sellaisia, joita ihminen ei vielä ole kertaakaan kohdannut ja nimennyt. Osasta löytyy vain jäänteitä, koska eläviä yksilöitä ei enää ole. Joitakin eläinlajeja emme ehkä pysty edes kuvittelemaan, koska ne ovat vasta kehittymässä. Evoluutio toimii koko ajan.

Lajien syntymisen ja elinvoimaisuuden perustana on lajiin kuuluvien yksilöiden geneettinen monimuotoisuus. 1970-luvulla Richard Dawkins popularisoi geenikeskeisen lajinkehityksen. Hän kirjoitti, että altruismi perustui geenien itsekkyyteen, geeneille oli eduksi suosia lähisukuisia geenejä. Myöhemmin hän on korjannut ajatustaan siihen suuntaan, että oikeastaan pitäisi puhua kuolemattomista geeneistä.

Kuolemattomuudella Dawkins tarkoittaa, että geenien tavoitteena on siirtyä sukupolvelta toiselle. Sen vuoksi jokaisen yksilön perimään on istutettu tarve omien geenien säilyttämiseen ja siirtämiseen uusille yksilöille. Jotta tavoite toteutuisi, yksilön on pysyttävä hengissä ainakin niin kauan, että ehtii lisääntyä.

Yksilöiden ja lajien olemassaolo perustuu sukupolvelta toiselle siirtyvään tietoon, joka on tallenettu DNA:han. Kuva Pixabay.

Yksilön säilyminen hengissä edellyttää lajille ominaisten taitojen oppimista, mutta se ei yksinään riitä. Pitää osata aktiivisesti välttää elinympäristön vaaroja. Pelko on se perustunne, joka pitää eläimet varuillaan. Pihapuun lintuparvi pyrähtää siivilleen äkillisen äänen säikäyttämänä. Yksilön ja lajin säilymiselle on edullista ponkaista lentoon turhan takia. Jos jää katsomaan, mistä on kysymys, se voi jäädä ainoaksi kerraksi.

Säikyteltynä lentoon lähtevät linnut osoittavat, että niiden perimään on kirjattu hengissä pysymisen taito. Sen taidon takana on halu ja tarve elää. Jos putoan laiturilta veteen, alan uida rantaa kohden. Vieraasta elementistä pois pyrkiminen on niin automaattista, etten edes ehdi ajatella muuta vaihtoehtoa. Saman pelastautumisen halun ajamana vahingossa veden varaan joutunut koira ui rantaan.

Muutama viikko sitten eläinsuojelujärjestöt myönsivät ohjelmajohtaja Jenni Haukiolle palkinnon eläinten hyväksi tehdystä työstä. Lehtitiedon mukaan hän totesi kiitospuheessaan, että ”Suomessa kuolee vuosittain yli 70 miljoonaa tuotantoeläintä. Jokainen niistä olisi halunnut elää.”

Näistä sanoista yli puoli Suomea säikähti ja suivaantui syvästi. Sen voi päätellä laajuudesta ja voimasta, jolla ohjelmajohtaja Haukion näkemyksiä kommentoitiin julkisuudessa. Useissa kirjoituksissa keskeisimmäksi arvostelun kohteeksi nousivat sanat: ”Niistä jokainen olisi halunnut elää.”

Haukiota syytettiin eläinten inhimillistämisestä. Inhimillistäminen tarkoittaa ihmisen ominaisuutta, jota eläimellä ei ole, mutta joka sille ihmisen mielessä annettaan. Eläimet eivät nykyisten tietojemme mukaan ymmärrä kuoleman käsitettä, mutta ne tahtovat elää, koska pelko ja hengissä säilymisen tahto on kirjoitettu niiden perimään vastaavalla tavalla kuin omaamme.

Elämisen halu ei ole inhimillistämistä vaan elollisten yksilöiden yhteinen ominaisuus.

Arvio Obaman pariskunnan muistelmateoksista II

Michelle Obama: Minun tarinani

Kustannusosakeyhtiö Otava 2018

Kuva on kuvakaappaus Otavan, kirjan kustantajan sivuilta.

Yhdysvaltain presidentin puoliso julkaisi muistelmansa siinä vaiheessa, kun oli jo luovuttanut First Ladyn aseman seuraajalleen. Kirjassa Michelle Obama tarkastelee elämänsä tapahtumia kronologisesti. Millaista se oli ennen kuin tapasi aviomiehensä, miten yhteiselämä alkoi ja millaista oli elää Yhdysvaltain presidentin puolisona. Samalla kirjoittaja kertoo miehestään Barack Obamasta asioita, joita entinen presidentti ei itse ole tuonut julki. Paljastukset tapahtuvat kuitenkin tahdikkaasti, eikä lukija koe itseään tirkistelijäksi.

Michelle Obama varttui Chicagossa ja opiskeli Princetonin yliopistossa sekä Harvardin maineikkaassa oikeustieteellisessä. Niissä hän oli usein huoneen ainoa mustaihoinen ja pohti, oliko tarpeeksi hyvä siinä mitä teki. Omin sanoin, hän välitti siitä mitä muut ajattelivat.

Valmistumisen jälkeen Michelle työskenteli juristina lakitoimistossa, mutta Barack Obaman tavattuaan hän vaihtoi järjestöjen ja julkisen sektorin tarjoamiin työtehtäviin. Aviomiehen poliittinen ura kulki nousujohteisesti. Mitä korkeammalle Barack Obama pyrki, sitä enemmän se vaati myös aviovaimon aktiivisuutta. Esimerkiksi presidentinvaalien kampanjan aikana Michellellä oli omat avustajat ja itsenäinen vaaliohjelma, jonka mukaisesti hän kiersi keskeisissä osavaltioissa puhumassa.

Vaalivoiton jälkeen koko perhe muutti Valkoiseen taloon, mikä rajoitti elämää. Ulos mennessä piti ilmoittautua turvamiehille. Tytärten osallistuminen lastenkutsuihin ei ollut yksinkertaista. Ennen lähtöä salaisen palvelun piti tarkastaa kutsujen pitopaikka ja koko matkan ajan turvamiehet seurasivat presidenttiparin lapsia. Ainoa, joka uskalsi uhmata turvallisuusmääräyksiä, oli Michelle Obaman leskeksi jäänyt äiti. Myös hän asui Valkoisessa talossa molemmat presidenttikaudet. Michellen äiti livahti talon sivuovesta ulos ostoksille puhumatta kenellekään.

Valkoisessa talon palvelut olivat loistohotellin tasoa. Kaikki tehtiin valmiiksi. Michelle kuitenkin vaati, että aamuisin tyttäret sijaavat itse vuoteensa kuten he olivat tehneet kotona Chicagossa.  He saivat myös luvan käydä keittiössä hakemassa välipalaa milloin halusivat ja ison rakennuksen käytävillä sai leikkiä. Ne olivat pieniä asioita, mutta tekivät Valkoisesta talosta enemmän kodinoloisen. Muutolla oli myös positiivisia vaikutuksia. Perheen isä kävi töissä samassa talossa, ja sen vuoksi häntä näkyi kotona aiempaa useammin.

Perheenemännän ja edustusvaimon roolien ohella Michelle Obamalla oli omia yhteiskunnallisia hankkeita. Hän hyödynsi asemaansa ja tuki aktiivisesti ravitsemussuosituksia, joilla lasten lihavuutta voitiin vähentää. Hankkeen aikana hän puutarhureiden kauhuksi perusti Valkoisen talon tiluksille hyötypuutarhan, joka tuotti kaalia, parsakaalia ja porkkanoita residenssin omaan käyttöön. Ylijäämä sadosta lahjoitettiin paikalliselle varattomille ruokaa jakavalle yhteisölle.

Michelle Obaman muistelmat vakuuttavat, että menestyneen miehen takana on vahva nainen.