Monthly Archives: kesäkuu 2015

Sirisevät kissat

    Ensimmäistä kertaa jaan kotini kahden kissan kanssa. Katti meillä on aina ollut, mutta vain yksi kerrallaan. Kissojen keskinäinen kanssakäyminen on tuonut esiin aivan uusia piirteitä näistä tutuista mutta silti arvoituksellisista petoeläimistä.

    Veljekset syntyivät perhekissan pentuina ja muuttivat meille kolmikuisina pikkuisina otuksina, joilla kyllä oli oikea kissan muoto, mutta ei kokemusta isosta maailmasta. Emon kodista lähtö otti koville. Saapumisiltana istuin tulokkaat sylissä ja kuuntelin sydäntä riipivää naukumista. Leikittely tai lohduttelu ei auttanut, jäntevät kissanpennut vääntäytyivät irti. Tarjosin ruokaa, ei kiinnostanut. Naukuminen jatkui.

Kissanpennut ovat siirtyneet sängyn alta sängyn päälle.

Kissanpennut ovat siirtyneet sängyn alta sängyn päälle.

   Illan kuluessa kollipojat vetäytyivät yhteiseen piiloon sängyn alle. Naukuminen vaihtui ääneksi, jota en ole aikaisemmin kuullut kissan suusta. Siitä oli nauku kaukana. Kissat kähisivät toisilleen, käyttivät omituisen särähtelevää kurkkuääntä. Se ei ollut kitinää tai kurnutusta, ei sihinää tai narinaa, ei korahdusta tai kehräystä, ei mouruamista, vikinää eikä nikotusta. Heinäsirkan siritys sordiino päällä voisi antaa aavistuksen ihmiskorvien vastaanottamista ääniaalloista.

    Pennut ovat kasvaneet ja ottaneet kodin haltuunsa, mutta siritys jatkuu. Se toimii erityisen tehokkaana kutsuäänenä, jos veljen olinpaikasta ei ole tietoa. Kadonnut kaksonen ilmaantuu välittömästi näkyviin paikasta missä kulloinkin sattuu lymyilemään.

    Sen rinnalla on pysynyt ensimmäisen illan vastavuoroinen sirkutus, jota on vaikea erottaa päivän hälyjen keskellä. Parhaiten sen kuulee hiljaisina aamuyön tuokioina, kun hämärässä aktiiviset luontokappaleet sirittelevät toisilleen. Se on selvää kissalta kissalle keskustelua.

    Yhtenä varhaisaamuna havahduin hereille, kun toinen viiksiniekoista lähestyi sänkyäni. Se pysähtyi viereeni lattialle ja tuijotti silmiin koko ajan sirittäen. Se oli uutta, kissa sirisi ihmiselle. Tilanne toistui päiväsaikaan, kun kuljimme yhtä jalkaa keittiöön. Jääkaapin kohdalla alkoi uudenlainen sirkutus, ääni kuin lattialautojen narina. Tehtäväksi anto kuitenkin oli selvä: kaapin ovi auki ja safka kuppiin.

    Miau! Naukumista on pidetty kissojen omimpana äänenä siinä määrin, että pikkulapsia opetetaan tunnistamaan kissa naukumisen perusteella. Näytetään kissan kuva ja sanotaan nau tai miau. 

Kissat kommunikoivat keskenään.

Kissat kommunikoivat keskenään.

  Nyt naukumisesta on saatu uutta tietoa. Tutkijat osoittivat, että kissat naukuvat pääasiassa ihmisille. Ne voivat naukua myös muille kissoille, mutta kovin harvoin. Siitä kissatieteilijät päättelivät, että naukuminen on opittu tapa saada ihmisten huomio puoleensa. Kissojen välinen äänellinen vuorovaikutus tapahtuu muulla tavoin, meillä mirrit sirisevät. Olen ylpeä kissojen luottamuksesta. Emännälleen sirisemällä ne osoittavat pitävänsä minua vertaisenaan kissana.

Arvio kirjasta Tautitehdas

 

Tautitehdas – Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita?
Iris Pasternack
Atena Kustannus Oy, 2015

Tautitehdas - Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita?

Tautitehdas – Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita?

    Kirja ottaa terhakasti kantaa ristiriitaan: olemme terveempiä kuin koskaan, mutta samaan aikaan tautidiagnoosiemme määrä on karttunut ripeästi. Tautitehdas kertoo, mistä on kyse. Aikaisemmin ihmiskuntaa piinasivat henkeä uhkaavat vaivat, sellaiset kuin tarttuvat taudit ja syöpä. Kulkutaudit on tiedon ja kokemuksen myötä opittu hallitsemaan eikä niihin kuolla kuten ennen. Myös monien syöpäsairauksien osalta hoitotulokset ovat huomattavasti parantuneet. Kun vanhat vakavat sairaudet on saatu hallintaan, niiden tilalle luodaan aktiivisesti uusia tautinimikkeitä.

    Verenpaineen rutiinimittauksessa käytetään kahta raja-arvoa, yläpainetta ja alapainetta. Yläpaineen tavoitearvo on 120 elohopeamillimetriä ja alapaineen 80. Useimmilla meistä molemmat lukemat nousevat pikku hiljaa iän myötä. Kun paineet ovat yli 140/90, puhutaan lievästi kohonneesta verenpaineesta.

    Kohonnut verenpaine ei ole varsinainen sairaus vaan sepelvaltimotaudin ja aivohalvauksen riskitekijä. Riskitekijälle on kuitenkin annettu diagnoosikoodi, joka on tehnyt siitä itsenäisen taudin. Ja lääketiede kehittyy. Parhaillaan ollaan tilanteessa, jossa kohonneen verenpaineen raja-arvoa halutaan siirtää entistä alemmas. Jos näin tapahtuu, ollaan jälleen luomassa uutta diagnoosia, esiverenpainetautia.

    Noin miljoona suomalaista käyttää verenpainelääkitystä. Kokemus on osoittanut, että potilaan alhainen verenpaine lääkityksen alussa vähentää hänen hoidosta mahdollisesti saamaansa terveydellistä etua. Karkeasti ottaen joka kymmenes joutuu lääkehaittojen vuoksi keskeyttämään pillereiden napsimisen.

    Verenpainelääkkeisiin käytetään vuosittain pyöreät sata miljoonaa euroa. Osa tästä summasta maksetaan Kelan kautta verovaroista. Jossain vaiheessa tullaan siihen, että kohonneen verenpaineen lääkehoidosta on kansanterveyden kannalta enemmän haittaa kuin hyötyä. Viisaasti kirjoittaja jättää ottamatta kantaa, milloin tuo tila saavutetaan. Hän kuitenkin huomauttaa, että asetetut raja-arvot eivät ole luonnonvakioita. Lääketieteen asiantuntijat sopivat ne keskenään.

    Ei ole itsestään selvää, kenen etuja sairauksien raja-arvojen siirtäminen palvelee. Terveyspalveluita tuottavilla lääkäreillä, yrityksillä ja lääketeollisuudella on tietoa ja sen mukanaan tuomaa valtaa muokata asiakkaiden tarpeita. Huolenpitoon verhotuilla tietoiskuilla ja tarjouksilla on helppo kasvattaa tarjoamiensa palveluiden ja tuotteiden kysyntää. Terveysteollisuus poikkeaa muusta liiketoiminnasta siinä, että sen päämääränä pitäisi olla asiakkaiden lukumäärän vähentäminen.

    Kirjoittaja Iris Pasternack on koulutukseltaan lääkäri, joka työskentelee terveydenhuollon menetelmien arvioijana. Asiantuntijuus välittyy lukijalle selkeänä tekstinä, valittuina esimerkkeinä ja harkittuina perusteluina. Kirjoittaja ehdottaa meille terveystoimen asiakkaille lisää päätösvaltaa itseämme koskevissa asioissa. Voidaksemme potilaina punnita valintojamme tarvitsemme enemmän luotettavaa ja tasapainoista tietoa käsitettävässä muodossa.

    Suosittelen lämpimästi kirjan lukemista, vaikka sitä tehdessä joutuisi poistumaan turvallisesta kuplastaan.

Milloin kalat kärsivät

    Kohon painuessa vedenpinnan alle kiristin ongenvavasta otetta kihertävän jännityksen vallassa. Kokemuksesta tiesin, että pienikin sintti pisti kunnolla hanttiin, kun se taisteli henkensä edestä. Nostettuani saaliin vedestä irrotin koukun syvältä sen nielusta ja laskin merenelävän soutuveneen pohjalle pomppimaan. Kalan tuntemuksia en pohtinut. Kovin oli pieni soppaan, totesin ehkä hitusen pettyneenä.

    En ole muistojeni kanssa yksin. Useimmat ovat joskus tehneet samankaltaisen mieleenpainuvan onkiretken. Harrastuskalastus onkin yleisimpiä vapaa-ajan viettotapoja, jopa pari miljoonaa suomalaista narrailee eväkkäitä huvikseen. Onkiminen on maksutonta ja jokamiehenoikeus vähäisin rajoituksin tarjoaa moninaisia mahdollisuuksia valita mieleinen onkipaikka. Laatimalla sallivat säädökset yhteiskunta viestii, menkää onkimaan.

    Luonnossa liikkuminen on erinomaista vastapainoa kaupungistuneelle elämälle ja tiukalle työtahdille. Eläinlajina muiden joukossa meistäkin löytyy syvältä kumpuava vapauden kaipuu ja ainakin hetkittäinen tarve kokea luonnon läheisyys, olla osa luonnon kiertoa. Virkistyskalastuksessa on lopulta kyse alkukantaisesta selviytymiskamppailusta, ravinnon hankinnasta, taistelusta elämästä ja kuolemasta, laji lajia vastaan. Vahvempi voittaa.

Voittajan hymy. Kuva on osa metsähallituksen ilmoitusta, joka julkaistiin keväällä 2015.

Voittajan hymy. Kuva on osa metsähallituksen ilmoitusta, joka julkaistiin keväällä 2015.

     Kalajutuilla on maineensa tarinoina, joihin ei kannata luottaa. Siksi sanojen vakuudeksi otetaan valokuvia voittajasta ja voitetusta. Oheisessa kuvassa saalistajan kasvoilta paistaa onnistumisen riemu. Iso mies esittelee suusta repien ja selkäevää avaten pienikokoista ahventa kuin harvinaista riistaa. Kalasta ei voi varmasti sanoa, onko se tajuissaan. Toivottavasti ei. Kuvan täytyy olla parodia, jonka tarkoituksena on saada katsoja hyvälle tuulelle. Silloin hän on alttiimpi tekemään ostopäätöksen. Kyse on metsähallituksen mainoksesta.

    Eläinten hyvinvointi on nykyään luonteva osa julkista keskustelua, mutta kaloja se ei vielä koske. Kalastustarinat eivät missään vaiheessa esitä lajien välistä kamppailua vedenalaisesta näkökulmasta. Useat kalastajat ovat tuskin edes ajatelleet, että kala voisi kärsiä voimainmittelössä.

   Kalan piina alkaa, kun se syötin nieltyään joutuu ponnistelemaan siiman vetovoimaa vastaan. Suuhun tai syvemmälle ruoansulatuskanavaan kiinnittyneiden koukkujen aiheuttamista kokemuksista meillä ei ole minkäänlaista tietoa. Varmaa kuitenkin on, että vedestä pois pakotettu kala kärsii. Kala hengittää vettä, mutta ilmasta hapen saanti on sille vaikeaa. Kun sanomme, että haukkoo henkeä kuin kala kuivalla maalla, puhumme hapen puutteeseen tukehtuvasta elävästä eläimestä. Yleensä emme kuitenkaan jää pohtimaan vertauskuvan sisältöä sen enempää.

   Ajatus kalojen kyvystä kärsiä voi jopa herättää hilpeyttä. Yleinen huomautus on, ettei pidä olettaa eläimillä ja varsinkaan kaloilla olevan ihmisten ominaisuuksia. Uusin tieteellinen tieto kuitenkin osoittaa, että kalat ovat tuntevia olentoja. Niitä on erilaisia persoonallisuuksia, rohkeita ja ujoja. Kalat myös osoittavat poikkeavaa käyttäytymistä samoissa tilanteissa, joissa meihin sattuu. Siksi on perusteltua olettaa, että kalatkin voivat tuntea kipua ja sen seurauksena kärsiä.

    Emme voi tarkkaan tietää, millaista kalojen kärsimys omaamme verrattuna on, mutta joka tapauksessa kyse on ikävästä kokemuksesta. Sen vuoksi meidän on aika arvioida tarkemmin, miten kohtelemme kaloja. Vähintä mitä voimme tehdä, on tainnuttaa saalis, kun pakotamme sen pois luonnollisesta elinympäristöstään.