Author Archives: Outi

About Outi

I am a middle aged veterinarian and animal welfare activist. I implement my experience and know how when teaching veterinary students at a veterinary college. At home I am a humble servant to two cats. In this blog I share my thoughts of animals and a little bit of humans, too.

Jokseenkin ihmisen kokoinen Venetsia

Työmatka vei minut käymään Venetsiaan. Kanavien pilkkoman kaupungin suosio matkailukohteena on niin suuri, että se on ylittänyt asukkaiden sietokyvyn. Eikä ihme. Kun joka aamu puskee töihin turistiarmeijan läpi vastavirtaan, ymmärtää hyvin, miten sinänsä tuottoisa elinkeino haittaa paikallisten arkea. Osa kanaalialueen asukkaista onkin muuttanut Venetsian laguunin vastakkaisen rannan saarille, joihin turistit harvemmin eksyvät.

Venetsesian vanhassa keskustassa liikutaan jalan tai moottoriveneillä. Kuvassa on hotellin ja ’kotikanaalin’ parkkipaikka.

Matkailijoiden mielenkiinnon syy on ilmeinen. Vanhan keskustan tiheä kanaaliverkosto ja veden yli kurottavat kaarisillat muodostavat ennen kokemattoman kaupunkiympäristön. Illan hämärtyessä se vielä muuttaa muotoaan, kun heikosti valaisevat katulyhdyt syttyvät. Mereltä puskeva usva ja himmeä valaistus luovat tunnelman elämästä elokuvan kulisseissa.

Kanaalien varsilla eivät jyrise autot vaan vierailijoiden vedettävät matkalaukut. Kovasta muovista tehdyt pienet pyörät paukkuvat ja kaikuvat kivisillä jalkakäytävillä. Paikalliset tunnistaa siitä, että heidän vedettävissä ostoskärryissään tai pitkissä tavaroiden kuljetukseen käytettävissä työntökärryissään on isot kumipyörät. Ne pyörivät äänettömästi ja pomppivat kevyesti ylös ja alas kaarisiltojen lukemattomia rappusia. Venetsian keskustassa liikkumisen esteettömyys toteutuu huonosti.

Tervejalkainen pääsee kävelemällä kaikkialle kun vain osaa lukea karttaa. Toisinaan voi pärjätä myös ilman. Jos haluaa löytää tunnetun nähtävyyden, esimerkiksi Pyhän Markuksen torin, on helppoa liittyä jatkuvasti soljuvaan turistivirtaan ja toivoa, että se on menossa samaan kohteeseen.

Kondoleita huollossa vilkkaan kanaalin varrella.

Jos on tarkkaavainen, kävelymatkan aikana ehtii tehdä havaintoja vakinaisten asukkaiden arjesta. Kerran hypähdin muista matkailijoista erilleen seuratakseni puhtaanapitolaitoksen jätehuollon toimivuutta. Kotosalla roskalaatikot tyhjennetään niin, että niiden viereen ajaa roska-auto, joka nostaa laatikot yksi kerrallaan ilmaan ja tyhjentää sisuksiinsa. Kanaalien kaupungin roskia kuskasi roskavene. Se ajoi roskalaatikoiden viereen, nosti ne yksitellen ilmaan, siirsi veneeseen ja tyhjensi sisuksiinsa. Sama teknologia toimii sekä pyörillä että veden päällä kelluen.

Pienehköt moottoriveneet ovat joutuisin tapa kulkea Venetsian keskustassa ja sen vuoksi arkinen pienveneliikenne kapeilla vesiväylillä on vilkasta. Joissakin risteyksissä ei ole minkäänlaista näkyvyyttä toisesta suunnasta lähestyviin, joten veneilijät tööttäilevät varoituksia toisilleen. Täältä tullaan, huomioi minut.

Venetsia on kuuluisa lukuisista puluistaan. Kanaalin varrella aterioidessani jaoin tomaattispagettini pulun kanssa, vaikka niiden ruokkiminen on kielletty.

Kanavakaupungin symbolit, pitkät ja kapeat kondolit, soljuvat sulavasti eteenpäin satojen vuosien perinteen mukaisesti. Ne mahtuvat ohittamaan toisensa kapeikoissa eikä yksi ohjaava työntösauva vaadi samanlaista tilaa kuin esimerkiksi molemminpuoliset airot. Tänä päivänä kondolit kuljettavat pääasiassa turisteja, joita tuskin haittaa työntösauvaa lykkivän kondolieerin matkan aikainen kännykän räpläys.

Yhden jättimiinuksen kohtasin. Venetsiassa turistin tunnelman pilaavat hyttyset, joita kohtaa erityisesti yöaikaan sisätiloissa. Kooltaan pienet ja melkoisen äänettömästi lentävät vihulaiset pääsivät toistuvasti yllättämään. Kotimatkalla laskin saaneeni kymmenkunta kutisevaa matkamuistoa.

Seuraavalle Venetsian reissulle varaan mukaan runsaasti hyttysmyrkkyä.

Arvio kirjasta Olemmeko riittävän älykkäät tunnistamaan, kuinka älykkäitä eläimet ovat?

Kirjoittanut Frans de Waal                                                                                                        Suomentanut Juha Pietiläinen                                                                                                  Terra Cognita 2018

Kirjoittaja on alun perin hollantilainen etologi ja vertailevan kognition tutkija, joka jo uransa varhaisessa vaiheessa siirtyi työskentelemään Yhdysvaltoihin ja vaikuttaa siellä edelleen. Esipuheessa hän huomauttaa, ettei pyri kattavaan tai järjestelmälliseen evolutiivisen kognitiotieteen yleisesitykseen. Tavoitteena on ollut tutkijan oman innostuksen välittäminen lukijalle.

Heti aluksi kirjoittaja vastaa otsikon kysymykseen: kyllä. Sen jälkeen hän keskittyy perustelemaan vastaustaan. Rivikansalaisten lisäksi teksti on kohdennettu niille eläintutkijoille, jotka ovat pitkään suhtautuneet skeptisesti eläinten älykkyyteen ja pitäneet niiden tarkoituksellisesta toiminnasta ja tunteista puhumista naiivina höpötyksenä.

Kirjan keskeiset teemat liittyvät yksilöiden kognitiivisiin ominaisuuksiin. Kognitio tarkoittaa aivojen tietoista tietojen käsittelyä. Siten siihen sisältyvät prosessit, joissa aistien tuottama informaatio muuttuu ympäristöä ja itseä koskevaksi tiedoksi, sekä tämän tiedon hyödyntämistä.

Lapsi kognitiivisessa testissä. Koehenkilö istuu vanhempansa sylissä, kun koettaa ohjaa aikuinen lajitoveri. Kirjan kuvistusta.

Perinteisen eläinten käyttäytymisen ja kognition tutkimuksen lähtökohtana on ollut vertailu ihmisiin. Me olemme olleet standardi, jonka mukaan muita lajeja on mitattu. Oikeampi tapa on tutkia ominaisuuksien vaihtelua eri lajien välillä järjestelmässä, jossa ihminen on yksi laji muiden joukossa. Toisin sanoen ihmisen kognitio on vain eläinkunnan erilaisten kognitioiden yksi muoto, ei sen mitta.

Eläinlajit käsittelevät ympäristöstä keräämiään tietoja joustavasti ja älynsä avulla ne kehittävät ratkaisuja mahdollisiin ongelmiin. Olennaista on, että ne tekevät sen jokseenkin eri tavalla. Sen vuoksi ei pitäisi puhua älykkyydestä, koska sillä yleensä viitataan ihmiseen, vaan pitäisi puhua älykkyyksistä.

Jokaisella lajilla on oma älykkyytensä. Oravalta on epäreilua kysyä, osaako se laskea kymmeneen, koska se ei mitenkään liity sen elämästä selviytymiseen. Omassa ekologisessa lokerossaan oravat ovat älykkäitä, koska ne ovat verrattomia kiipeilijöitä ja erinomaisen taitavia löytämään ruokakätkönsä.

Ihmisapina kognitiivisessa testissä. Se suorittaa tehtävää yksin aidan takaa. Koetta ohjaa toisen lajin edustaja. Kirjan kuvitusta.

Kädelliset ovat olleet kognitiotieteilijöiden runsaan mielenkiinnon kohteena. Lapsia ja täysikasvuisia ihmisapinoita on testattu samoissa koeasetelmissa. De Waal kuitenkin pitää tällä tavalla toteutettuja vertailevia tutkimuksia jo lähtökohdiltaan virheellisinä, koska ne saattavat toisen testattavan lajin epäedulliseen asemaan.

Koetilanteessa lapset istuvat vanhempansa sylissä ja tutkija antaa ohjeita samassa tilassa. Ihmisapinat joutuvat ratkaisemaan testikysymyksen yksin väliseinän takaa. Suurin ero on kuitenkin siinä, että vain ihmisapinat työskentelevät toisen lajin edustajan kanssa. Lapset testataan lajikumppanien seurassa.

Kirja kannattaa lukea. Meidän on vaikea tietää, miten eläimet kokevat ympäröivän maailman. Asiaa on kuitenkin tärkeä selvittää tieteen keinoin. Tähän mennessä muodostettu ymmärrys voi olla virheellistä, mutta juuri sen vuoksi menetelmiä on kehitettävä, jotta käsityksemme eläinten todellisuudesta tarkentuu. Samalla paranee kykymme ymmärtää niitä ja niiden tarpeita. Toivottavasti se lisää kaikkien lajien hyvinvointia.

Kun Ähtärin eläintarhasta tuli Pandalandia

Vanhassa tarinassa harvinainen valkoinen elefantti oli aasialaisen hallitsijan poliittinen työväline. Pyhää eläintä ei voinut käyttää työntekoon, joten se vai oli. Kun hallitsija antoi lahjaksi valkoisen elefantin, sen ylläpitäminen tuli niin kalliiksi, etteivät lahjan saajan varat enää riittäneet sotaan varustautumiseen lahjoittajaa vastaan. Kierolla tavalla kallis lahja pönkitti antajan omaa valtaa.

Lumi-panda syö bambuja eläintarhan sisätiloissa.

Eläinlahjoilla tehdään politiikkaa edelleen. Kiinan kansantasavalta pitää Suomea niin ystävällismielisenä maana, että antoi meille lainaksi kaksi nuorta pandaa. Kiinalaisten positiiviseen arvioon vaikuttivat hyvät kauppasuhteet sekä meikäläisten vaitonaisuus kumppanin ihmisoikeuskysymyksistä.

Isopandat ovat uhanalainen laji, jonka suojelemiseksi kiinalaiset ovat löytäneet oivan keinon. Annetaan eläimiä muualle lainaksi ehdoilla, joilla vastaanottaja maksaa ylläpitokustannukset ja sen lisäksi vuosivuokraa siitä, että saa ylläpitää pörrökorvia. Tavoitteena on tuottaa pentuja, jotka palautetaan Kiinaan viimeistään aikuisuuden kynnyksellä.

Kesälomalla poikkesin Ähtärin eläintarhaan katsomaan näitä suojelutyön kohteena olevia karhueläimiä. Näyttävästi toteutettu tiedotus- ja mainoskampanja eläinten tulosta teki minut uteliaaksi kuten oli tarkoitus. Ostin kolmekymmentä euroa maksavan pääsylipun etukäteen verkosta varmistaakseni, että pääsin sisään pandataloon haluamaani kellonaikaan.

Pyry-panda köllöttää ulkona auringossa bambua rouskutellen.

Eläimet olivat hyvin katsojien nähtävillä. Vierailuni taisi osua ruoka-aikaan, koska molemmat mustavalkoiset otukset köllöttelivät selällään bambuja natustellen. Lumi-tyttö sisällä ja Pyry-poika ulkotarhassa. Ruokapuuhissa taitaakin kulua melkoinen tovi, koska tietoiskujen mukaan eläimet pistävät poskeen Hollannissa kasvatettuja bambuja noin kolmekymmentä kiloa päivässä. Pandojen elämä Suomessa alkaa muistuttaa valkoisia elefantteja, ylläpito on kallista.

Pandoja esille asettaneen Ähtärin eläintarhan tavoitteena on uusien lajien avulla lisästä kävijämäärää ja kasvattaa liiketoimintaa. Eläintarhan johto uskoo asiaansa, koska se otti ison lainan rakentaakseen uusille asukeilleen sopivat tilat. Kaikki eivät kuitenkaan ole samaa mieltä. Ähtärin kaupunki takasi lainan, mutta takauksesta tehtiin hallinto-oikeuteen valitus, joka meni läpi: kunta ei saa taata riskibisnestä. Riskistä huolimatta toiminta jatkuu.

Tulokkaisiin liittynyt keskustelu on kaihtanut kysymystä, miten pandat itse kokevat siirtymisen uuteen asuinpaikkaan, vieraiden ihmisten kohtaamisen ja toisenlaisen ilmanalan. Eläinten hyvinvointia on tapana mitata ulkokohtaisesti niiden käytöksen, ruokahalun, kasvun tai muun tuotoksen muodossa, mutta yksilöiden omaa kokemusta ei pohdita.

Vasta viime vuosina tiedeyhteisöön on vakiintunut käsitys eläinten tunteista. Ne kokevat iloa, surua, kipua, pelkoa ja vihaa vastaavalla tavalla kuin me. Siitä huolimatta kukaan ei ole kysynyt maahan muuttaneilta pörrökorvilta itseltään, miltä niistä tuntuu asua ja elää jatkuvasti lukuisten uteliaiden silmäparien tuijotuksessa. Myönnän, että vaikka kysyttäisiin, ne tuskin ymmärtäisivät kysymystä emmekä me saisi selkoa vastausta.

Pandoilla on omat ulkotarhat, jotka tarvittaessa yhdistetään. Komeat kiipeilytelineet voivat saada lapset kateellisiksi.

Kaikille eläintarhojen eläimille pitäisi järjestää mahdollisuus vetäytyä suojaan ihmisten melulta ja tuijotukselta. Tavoite on ristiriitainen. Eläimille hyvässä tilassa ne voivat halutessaan piiloutua, mutta sellaiset tarhat eivät ole katsojaystävällisiä. Jos on huono tuuri, asiakkaat eivät näe eläimiä eivätkä saa rahalleen vastinetta. Ihmisille hyvässä paikassa eläimet ovat takuuvarmasti nähtävissä, mutta ne stressaantuvat helposti, koska eivät halutessaan pääse melulta ja katseilta suojaan.

Toivotan menestystä ja hyvää elämää Lumille ja Pyrylle kaukana kotoa. Jos niiden maahanmuutto on taloudellisesti niin tuottoisaa, että pandalaina tulee maksetuksi suunnitelmien mukaan, vielä parempi. Siitä hyötyvät sekä eläimet että ihmiset.

Wroclaw on tonttujen kaupunki, joka muistaa myös teuraseläimiä

Tieteelliset kongressit ovat keskeinen osa yliopistoihmisen elämää. Säännölliset tapaamiset saman alan tutkijoiden kanssa antavat mahdollisuuden keskustella kasvokkain tieteen tekoon liittyvistä isoista ja pienistä kysymyksistä. Vuosien kuluessa monista kollegoista on tullut tuttuja, jotka tuntee myös yksityishenkilöinä.

Wroclawin vanha keskusta on upeasti kunnostettu. (Varjoselfie ei ole vahinko.)

Useat kongressit pidetään kesäaikaan. Silloin yliopistoissa on vähemmän opetukseen liittyviä tehtäviä, koska suuri osa opiskelijoista pitää taukoa opinnoistaan. Kesäkuukausina tutkijat ehtivät paremmin keskittymään omaan tutkimustyöhön.

Puolan Wroclawissa järjestettiin eläinlääkkeisiin kohdistuva tieteellinen kongressi. Helsingin kokoinen kaupunki tarjosi kongressivieraille ihailtavaksi joen halkoman vanhan keskustan ja reilun vaaksan korkuista tonttupatsasta.

Vanhan keskustan rakennukset olivat kauniita ja hyvässä kunnossa. Usean kulmassa komeili EU:n tähtisymboli. Puolankielistä tekstiä en ymmärrä, mutta arvaan, että residenssit on viime vuosina kunnostettu EU:n rahoilla.

Wroclawista löytyy runsaan vaaksan korkuisia tonttupatsaita nelisensataa.

Tonttuja löytyi joka puolelta. Aluksi ne olivat seiniin piirrettyjä hahmoja vastalauseena 1980-luvun poliittiselle painostukselle. Nuoret opiskelijat ja taiteilijat perustivat vastarintaliikkeen, joka maalasi ironisia tonttukuvia vastustaakseen kommunistien propagandaa. Ensimmäinen patsaan muotoinen hiippalakki ilmestyi katukuvaan vuonna 2001. Tällä hetkellä niitä on nelisen sataa ja uusia syntyy edelleen.

Pikkupatsaiden poliittinen viesti on haalistunut samalla kun wroclawilaiset ovat tehneet niistä kaupunkinsa symbolin. Matkailijoille on tarjolla tonttukarttoja, joiden avulla niitä voi järjestelmällisesti etsiä. Myös vanhan keskustan kävelykierrosten oppaat käyttävät tonttujen vermeitä, jos ei muuta niin ainakin hiippalakkeja. Wroclawista on tullut tonttujen koti eikä sillä ole mitään tekemistä joulun kanssa.

Kaupunki on muistanut teuraseläimiä pystyttämällä niille patsaan samaan paikkaan, jossa aikaisemmin on myyty vastateurastettujen eläinten lihaa.

Kaupungin vanhimmalta kadulta löytyy lisää patsaita: teuraseläinten muistomerkki. Samalla paikalla myytiin vuosisatoja sitten asukkaiden tarpeiksi tuoretta lihaa. Vasikka, vuohi, hanhi, muna, kaniini, siat sekä muista erillään kiekuva kukko muistuttavat eläimistä, jotka aikojen kuluessa ovat ravinneet kaupungin asukkaita. Lihaa syövät ohikulkijat koskettavat patsaita. Sen vuoksi niiden pinta kiiltää.

Kodin musta aukko löytyi

Yhtenä iltana kissat paiskoivat lattialle pudonnutta pussinsulkijaa. Sellaista kahdesti koukkuun taitettua valkoista nauhanpätkää, jossa on muovilla tai paperilla päällystetty taipuisa rautalankaydin. Kooltaan sulkija sopi mainiosti kissan suuhun ja permantoa pitkin heitettynä se piti kivasti kutsuvaa rapinaa.

Koltiaiset heittelivät leikkikaluaan ja välillä nappasivat sen hampaiden väliin niin, että kolisi. Pyrin pitämään sulkijat poissa kissojen ulottuvilta, koska nieltyinä niistä voi tulla harmia. Sulkijoiden jäykkä koukkuinen rakenne juuttuu helposti johonkin suoliston mutkaan aiheuttaen vakavaa vahinkoa. Oikeastaan pussinsulkijat ovat kiellettyjä leluja, mutta silloin tällöin niitä kuitenkin putoilee lattialle. Joskus käyvät sellaisen itse pöydältä nappaamassa.

Kissat rakastavat pussinsulkijoita.

Seurasin kattien leikkiä, joka sattumanvaraisesti siirtyi huoneesta toiseen. Kun toinen pedoista tömähti kyljelleen pianon ääreen ja yritti tavoittaa jotain sen alta, arvasin sulkijan lennähtäneen mirrien ulottumattomiin.

Yleensä jään vain katsomaan, miten mirrien yritykset tavoittaa kadonnut tavara matalasta tilasta onnistuu. Kissaeläinten etujalat venyvät odottamattoman pitkälle. Toimettomuuteeni liittyy kasvatuksellinen näkökulma: nenän eteen laskettu lelu kiinnostaa, mutta sen etsiminen ja löytäminen omin voimin on varmasti palkitsevampia.

Nyt kuitenkin päätin auttaa. Hain puolimetrisen kepin, jonka päähän oli aikoinaan ollut kiinnitettynä muovinen perhonen. Kokemuksesta tiesin, että väline soveltui hyvin kadonneiden tavaroiden etsintään matalista paikoista.

Pianon alla kepin pää kolisi soittimen jalkoihin ja niiden takaiseen lattialistaan. Muutamalla viuhkamaisella liikkeellä onnistuin siirtämään näkyviin kaikenlaista piiloon joutunutta. Vaikutuin saaliista, vaikka pussinsulkija jäi löytymättä. Lienee liukunut kepillä tavoittamattomaan paikkaan.

Mustaan aukkoon on vuoden kuluessa kertynyt lattialla ajelehtivaa roinaa.

Jalkojeni edessä lojui kaksi kuivunutta herneenpalon kuorta edelliseltä kesältä. Herneet oli aikoja sitten syöty, mutta kun ajattelin kesäistä hernehetkeä, niiden tuoreen maun muisto tulvahti suuhun. Lähituottajan palkoja ei mikään voita. Niitä on tarjolla liian harvoin. Tuoreita mansikoita ja pensasmustikoita on kaupoissa ympäri vuoden, mutta tuoreita kotimaisia syöntiherneitä ei saa ollenkaan satokauden ulkopuolella.

Kulmani kurtistuivat, kun tunnistin ruukussa itse kasvattamani chilin hedelmän. Se oli piispanhattu-lajiketta, myöskin peräisin edellisen kesän sadosta. Öisin kissat olivat käyneet omin luvin nappaamassa chilipensaan oksilla hiljalleen huojuvia palkoja. Tämä oli yksi kadonneista.

Ruusunmarjan olin poiminut suoraan puskasta juoksulenkin aikana. Tarkoituksena oli viedä sisäkissojen haisteltavaksi näyte villistä ulkomaailmasta. Varpuset olivat istuneet juuri tämän marjan äärellä, kun lähestyin pensasruusujen kasvupaikkaa juoksupolun mutkassa. Kukinta-aikaisen hetken palautuminen mieleen melkein hiveli hajuhermoja. Hentoinen ruusuntuoksu, joka muutaman sekunnin ajan tavoitti hikisen hölkkääjän sieraimet.

Hauraan, kuivuneen kasvinlehden tunnistaminen vei hetken, mutta sitten sain lajinmäärityksen tehtyä. Joulutähti. Jokaisen vuoden ensimmäinen joulukukka, jonka ilmaantuminen kotiin aloitti tiiviin joulun odotuksen. Punaisten tähtien seuraksi sytytettiin myös ensimmäiset jouluvalot. Nyt elettiin kesän alkua, mutta aloin jo odottaa seuraavaa joulua.

Limsapullon oranssisen korkin tarinaa en tiennyt, mutta siitä viis. Aikuisten perheessä tapahtui jatkuvasti asioita ilman, että olin niistä tietoinen. Pianon alta yllättäen löytynyt musta aukko osoittautui muistikirjaksi perheen edellisen vuoden elämästä. Vähemmän perusteellisella siivouksella on etunsa.

Helpoin elävä kukka ikinä

 

Viherkasvit ovat kivoja, mutta kaikilla ei ole viherpeukaloa. Meillä selviävät vain hyvin sopeutuvat ja vaatimattomat lajit, jotka sietävät vähemmän asiantuntevaa huolenpitoa. Niinkin yksikertainen asia kuin kastelu, liikaa tai liian vähän, on välillä arpapeliä. Joidenkin kasvien osalta se onnistuu, useimpien ei.

Vasta kaupasta tuotu amarylliksen sipuli. Vahapinta antaa sille kauniin kiillon. Sipuli pysyy pystyssä siihen kiinnitetyn metallikehikon avulla.

Suosikkejani on uhkea amaryllis, joka tunnetaan myös nimellä ritarinkukka. Amarylliksen valtteja on hoidon helppous. Jos kasvin hankkii nuppuvaiheessa, sen kukinta onnistuu melkoisella varmuudella. Kastelemalla niukasti kukkavarsi pysyy varsin lyhyenä. Runsaampi veden anto nostaa kukinnon korkeammalle. Sen enempää ei voi epäonnistua.

Kukkateollisuus huomioi entistä paremmin myös meidät vähätaitoisemmat kasvien ystävät. Sen vuoksi markkinoille on tuotu vielä helpommin hoidettava amaryllis. Se myydään sipulina, jonka pinnalle on valettu vahakerros. Vaha estää sipulia kasvattamasta juuria, joten kaikki kasvuvoima suuntautuu kukintoihin. Vahapintaista sipulia ei istuteta maahan eikä sitä kastella. Se vain on ja kukoistaa yksinkertaisella rautalankajalustalla, johon se on kiinnitetty pystyssä pysymisen turvaamiseksi.

Vahapäällysteinen amarylliksen sipuli kukkii samalla tavalla kuin multaan istutettu.

Sopivassa valossa ja lämmössä vahattu sipuli kasvattaa pitkävartisen kukan. Hoito-ohjeessa väitetään, että niitä voi peräjälkeen ilmestyä jopa kuusi. Oma amaryllikseni kukoisti ensimmäisen kerran tammikuussa. Huhtikuussa se alkoi puskea uutta kukkavartta. Odotan innolla seuraavaa kukintaa. Saa nähdä, miten se selviää urakasta. Koska sipulia ei kastella, en voi pilata sen elämää väärällä veden määrällä. Sen on selvittävä omillaan.

Ensimmäisen kukkavanan jälkeen alun perin sipulin sileä vahapinta on jonkin verran poimuuntunut ja aivan pohjasta tunkee läpi pari juuren kärkeä. Kevät on pistänyt myös juuret kasvuun, mutta vaha estää niitä lisäämästä pituutta. Täytyy myöntää, että vahapinta ei enää ole parhaimmillaan. Se näyttää liian suurelta pullukan päälle vedetyltä sukelluspuvulta.

Sipulin voi istuttaa multaan, jos vahan kuorii pois. Kun kasvuintoiset juurentyngät ovat jo osaksi nostaneet vahakuorta irti sipulin pinnasta, lopun kuoriminen tuskin on vaikeaa. En kuitenkaan aio tehdä niin. Testaan mainoksen lupausta ja odotan seuraavaa kukkaa.

Ihmesipulin hinta on melko korkea, mutta hoidon helppous tai oikeastaan hoidon tarpeettomuus ja toistuvan kukoistuksen varmuus parantavat hinta-laatu -suhdetta. Oikeat viherpeukalot saavat sipulin varmaan kukkimaan vielä useammin multaan istutettuna, mikä edelleen parantaa sijoituksesta saatua hyötyä.

Kerran kukkinut amarylliksen sipuli pukkaa uutta kukkavartta. Vahapinta on noussut poimuille alla kasvavien juurten työntäminä.

Ajoittain tajunnanvirrassa ajelehtii jonkinlainen rinnastus eläinten suojeluun. Vuosikymmeniä sitten ei uskottu, että eläimet voisivat tuntea ja kärsiä, mutta nyt tosiasia on tunnustettu ja kirjattu lainsäädäntöön. Voisiko näin käydä myös kasveille? Voisivatko ne kärsiä, kun juuret pakotetaan mytyksi ja niitä estetään vapaasti kasvamasta?

Ruukuissa kasveja on hoidettu maailman sivu. Kun maanpäälliset osat kukoistavat, olosuhteet lienevät riittävät myös juuristolle. Tähän mennessä tiede ei ole tarjonnut minkäänlaisia todisteita kasvien tietoisuudesta. Niitä odotellessa jatketaan kuten ennen.

J.K. Pari viikkoa kirjoituksen julkaisemisen jälkeen uusi kukkavarsi nuupahti ja kuivui pois.

Laki uudistuu, mutta koheneeko eläinten hyvinvointi?

 

Eläinten hyvinvointilain luonnoksen lausuntoaika päättyi. Osallistuin työyhteisöni noin 20-sivuisen mielipiteen valmisteluun, eikä tehtävä ollut helppo. Eläimiä suojelevaa lainsäädäntöä on uudistettu seitsemän vuotta. Aikaa on käytetty, mutta mitä on saatu aikaan?

Nykyisen lain tarkoituksena on suojata eläimiä parhaalla mahdollisella tavalla kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta. Sen sijaan lausuntokierroksella olleessa luonnoksessa tarkoituksena on edistää eläinten hyvinvointia. Lähestymiskulma on siis vaihtunut.

Eläinten hyvinvointilain luonnoksessa kielletään eläinten värjääminen ja tatuointi. Kuvan kissa on luonnonvärinen ruskea tabby.

Pelkän pahalta suojaamisen sijasta pyritään edistämään hyviä asioita. Muutoksen voi tulkita signaaliksi, että pelkkä ikävyyksien torjuminen ei enää riitä eläinten pidossa. Meidän on aktiivisesti yritettävä lisätä hyvinvointia niiden elämään.

Terveysalan ammattilaiset eivät lakkaa korostamasta liikunnan merkitystä ihmisten hyvinvoinnille. Riittävä reippailu on terveytemme kulmakivi. Sama pätee eläimiin, lajinmukainen liikunta on välttämätöntä, jotta eläin voi hyvin. Siitä huolimatta niiltä ollaan edelleen estämässä tämä keskeinen fysiologinen tarve. Lakiehdotus sallii emakoiden sulkemisen häkkiin porsimisen ja imetyksen ajaksi. Lypsylehmät saa vangita parteen suurimmaksi osaksi vuotta. Turkiseläimet viettävät koko elämänsä pienessä häkissä.

Kaikkein ensimmäinen eduskunnalle toimitettu kansalaisaloite kohdistui turkistuotannon kieltämiseen. Kansanedustajat kuitenkin päättivät, ettei muutoksia tarvita. Sen verran tulivat vastaan, että turkiseläinten pitämisen ehtoja luvattiin tarkentaa asetuksella, mutta se antaa edelleen odottaa itseään. Hyvinvointilain luonnos vaikenee turkiseläimistä muutoin kuin tuotantoeläiminä sallittujen lajien listassa.

Lakiluonnoksen valmistelun aikana eläinten suojelijat toivat esiin eläinten itseisarvon, joka haluttiin kirjata tekstiin. Tieteellinen tutkimus on tuonut paljon uutta ymmärrystä muiden lajien tiedollisista ominaisuuksista sekä kyvystä tuntea ja kärsiä. Se pitäisi huomioida myöntämällä eläimille itsearvo: ne ovat arvokkaita olemassaolonsa perusteella, eivät pelkän välinearvon vuoksi.

Villikettu. Sen tarhatut sukulaiset saa sulkea pieneen häkkiin koko elämän ajaksi. Kuva Pixabay.

Tunneasiat on huomioitu EU:n peruskirjassa, niin sanotussa Lissabonin sopimuksessa, joka tuli Suomessa voimaan melkein vuosikymmen sitten. Siinä todetaan yksiselitteisesti, että eläimet ovat tuntevia olentoja (sentient beings). Olisi ollut linjakasta kirjata tämä myös uudistuvaan kansalliseen lainsäädäntöön.

Valmisteilla olevan lain perusteluista löytyy suomalaisten päättäjien vankka näkemys: eläinten itsearvo ei muuttaisi niiden asemaa omaisuutena, joten asia kannattaa unohtaa. Korvauksesi tarjotaan eläinten kunnioitusta.

Kunnioitukseen vedoten kielletään esimerkiksi eläinten värjääminen ja tatuointi. Kiellot ovat varmasti perusteltuja, mutta niiden vaikutus on marginaalinen, koska meillä turkin tai höyhenten luonnollisen värin muuttaminen on muutenkin hyvin vähäistä. Todellista kunnioitusta olisi osoittanut eläinten itseisarvon tunnustaminen.

Ennakkoon maailman parhaaksi mainostetusta laista ei ole tulossa kovinkaan edistyksellinen.

Liikennesäännöt eivät koske kaikkia

Työpaikkani sijaitsee parin tunnin ajomatkan päässä kodista. Kuljen tuon matkan kaksi kertaa viikossa. Maanantaiaamuna lähden kotoa töihin ja palaan perjantaina illansuussa.

Sata lasissa. Vakionopeudensäädin takaa, etten aja ylinopeutta.

Ajan omalla pikkuautolla, koska se on joustavaa säästäen aikaa. Jos ei huomioi menopelin pääomakuluja, se on myös halvempaa. Bensalasku on pienempi kuin julkisten kulkuvälineiden lippujen hinnat. Viime vuosien roimat alennukset kohdistuvat vuoroihin, jotka eivät aikatauluuni sovi.

Ajoreitin suhteen olen onnekas. Pääosa työmatkasta joutuu pitkin Turku-Helsinki -moottoritietä, jota kutsutaan Suomen älykkäimmäksi ajoväyläksi. Tienvarren ilmoitustaulut varoittavat esimerkiksi huoltotöistä tai ajoradoilla liikkuvista eläimistä, mutta yhtään peltipoliisia sieltä ei löydy.

Valtaosa suomalaisista autoilijoista pitää itseään keskimääräistä taitavampana kuljettajana. Niin minäkin. Matemaattisesti se ei kuitenkaan ole mahdollista. Jos väestön ajotaidot noudattavat niin sanottua normaalijakaumaa, korkeintaan puolet kuljettajista voi olla keskimääräistä parempia, toinen puoli on keskimääräistä huonompi.

Aito tilanne. Linja-auto menee reippaasti ohi, vaikka ajan suurinta sallittua nopeutta.

Maantieraivo voi paksusti. Keräämieni tööttäysten, valojen vilkutusten ja kansainvälisten sormimerkkien määrästä päätellen kuulun kuskien huonompaan joukkoon, vaikka en sitä vapaaehtoisesti tunnusta. Usein kanssakulkijoiden kimpaantumisen syynä on liikennemerkkien ohjeiden seuraaminen, esimerkiksi nopeusrajoitusten noudattaminen. Lainkuuliaisuus ei ehkä kuulu niiden keskimääräistä parempien kuskien ominaisuuksiin.

Audien, bemarien ja mersujen lisäksi ohitseni jyräävät reittiajossa olevat linja-autot. Turun ja Helsingin välisellä moottoritiellä se on sääntö, ei poikkeus. Linja-autoja kuljettavat ammattikuskit, jotka eivät vahingossa tai huvikseen ajaa liian lujaa. Sen vuoksi johtopäätös on, että ylinopeuksien täytyy olla liikennöitsijöiden tiedossa ja hiljakseen hyväksymiä. Aikataulut ovat niin kireitä, ettei niitä kykene muuten pitämään. Nopeus voi myös olla kilpailuvaltti siinä kuin halpa hinta, vaikka sitä ei sanota ääneen.

Holtittomat ohitukset raivostuttavat, mutta yritän ymmärtää. Ehkä ajorata on kiireisen kuljettajan ainoa tapa päteä. Suoritan alkeellista meditointia laskemalla yhdestä kymmeneen niin monta kertaa kuin on tarpeen mielen tasapainon palauttamiseksi.

Kohta toinen reittiajossa oleva bussi ajaa ohi.

Kun on sata lasissa, kaikki temppuilu on tuomittavaa. Siitä huolimatta itsehillintä ajoittain pettää: iloisesti hymyillen vilkutan ohi suhahtavalle teiden ritarille saaden hänet selvästi ymmälleen. Ehkä tyypin oma kiukku sulaa sääliksi, koska olen niin tyhmä, etten ymmärrä hänen etuoikeutettua erinomaisuuttaan meidän tierahvaan joukossa.

Isoautoisia huippukuskeja tuskin mikään saa noudattamaan nopeusrajoituksia, mutta ammattiautoilijoiden hiljaa hyväksytty erioikeus rapauttaa yleistä liikennemoraalia. Jos kyse on liikennepoliittisesta päämäärästä hoputtaa yksityisautoilijoita käyttämään julkisia, menetelmä on väärä. Seuraavan kerran auton ratissa pistän ehkä nilkan suoraksi.

Hyödyllisiä ja hyödyttömiä eläimiä

    Muistat varmaan hempeän kesäillan, jonka lupaava tunnelma sortuu korvissa iniseviin hyttysiin. Käsien huitovan läiskinnän keskellä joku sadattelee ääneen, mitä hyötyä noista kiusallisista verenimijöistä voi olla? Jos seurueessa on eläintieteilijä, hän vastaa nopeasti, että esimerkiksi hyönteisiä syövät linnut ja lepakot syövät hyttysistä. Ikävät itikat ovat ravintoa suuremmilleen.

Vuohi tuottaa maitoa ja lihaa. Se on hyötyeläin. Kuva Pixabay.

    Lapsille opetetaan jo koulussa, että maatilojen perinteiset tuotantoeläimet ovat hyödyllisiä. Lehmistä saadaan maitoa ja lihaa ruokapöytään sekä nahkaa eri tarkoituksiin. Grillissä tirisevät kyljykset ja jouluaterian kinkut ovat sikojen panos ruokavalioomme.

    Kasvava joukko hamuaa appeeksi kevyempiä vaihtoehtoja. He hylkäävät punaisen lihan ja ryhtyvät siipikarjan tai kalan lihan kuluttajiksi. Hyötyeläimiä nekin.

    Sirkat ovat aterioidemme uusin eläinperäisen valkuaisen lähde. Hyödyllistä väkeä outoudestaan huolimatta.

    Turkiseläimiä kasvatetaan kauniin karvan vuoksi. Hyödymme niistä saamalla pehmeitä turkiksia, joista suurin osa päätyy asusteiden somisteiksi. Tieteellisissä tutkimuksissa elämäntyönsä tekevät laboratorioeläimet helposti unohtuvat keskustelusta. Virallisesti ne eivät ole tuotantoeläimiä, mutta kyllä nekin tuottavat: uutta tietoa. Sen vuoksi myös koe-eläimet ovat hyödyllisiä.

Hevosilla on kaksoisrooli. Ne voivat olla joko hyötyeläimiä tai harrastuseläimiä käyttötarkoituksesta riippuen. Kuva Pixabay.

    Hyödytön on hyödyllisen vastakohta. Koirat eivät lähtökohtaisesti kuulu hyötyeläimiin, joten niiden täytyy olla hyödyttömiä. Se tarkoittaa, etteivät ne tuota mitään konkreettista, jolla voisi ansaita rahaa. Opaskoirat sekä poliisin, armeijan, rajavartiolaitoksen ja tullin virkakoirat tuottavat palveluita. Sen vuoksi niitä nimitetäänkin hyötykoiriksi. Nimike tekee niistä muita koiria arvostetumpia.

    Faaraoiden Egyptissä kissat olivat viljavarastojen korvaamattomia työntekijöitä. Ne pitivät kurissa hiiret ja rotat, jotka hamusivat samoja ravintoaineita kuin ihmiset. Kissojen vienti pois Egyptistä oli kiellettyä ja salakuljetuksesta seurasi rangaistus. Kissojen arvostusta muinaisessa yhteiskunnassa kuvaavat meidän päiviimme säilyneet lukuisat kissamuumiot.

    Tämän päivän Suomessa kissojen asema on kovin toisenlainen. Kissoja ei juuri arvosteta. Ne ovat hyödyttömiä eläimiä, jotka on virallisesti julistettu tuholaisiksi. Maa- ja metsätalousministeriö on listannut kissan haittaa aiheuttavaksi vieraaksi maaselkärankaiseksi, jonka olemassaolo ja leviäminen pitää torjua. Kissavihan aiheuttaa sama ominaisuus, jota muinaiset egyptiläiset palvoivat: mestarillinen saalistustaito.

Kissa. Maa- ja metsätalousministeriö on luokitellut sen haittaa aiheuttavaksi vieraaksi maaselkärankaiseksi.

    Arvion mukaan miljoonassa suomalaisessa kodissa elää lemmikkinä koira tai kissa. Lisääntyvä tutkimustieto osoittaa, että niillä on sekä suora että välillinen positiivinen vaikutus isäntäväkensä terveyteen ja hyvinvointiin.

    Koiranomistajat ulkoilevat säännöllisesti ja solmivat samalla uusia tuttavuuksia. Liikunta kohentaa sekä ihmisen että mukana kulkevan karvaturrin ruumiinkuntoa ja mielen tasapainoa. Kävelylenkki on oiva esimerkki, miten yhdessä tekeminen edistää molempien osapuolien hyvää oloa. Erilajisuus ei ole este vaan positiivisen vuorovaikutuksen perusta.

    Jako hyötyeläimiin ja ei-hyötyeläimiin on keinotekoinen. Se ei tee oikeutta hyödyttömiksi julistetuille. Eläimet ovat tuntevia olentoja, joten ne ansaitsevat itseisarvon riippumatta siitä, mitä niistä nettoamme.

Kirjallisuusnobelistin tekstit koskettavat

 

    Vapun alla vuonna 1986 olin perheeni kanssa kävelyllä. Tulimme kodin lähellä sijaitsevan muistomerkin luokse ja pysähdyimme hetkeksi. Käänsin kasvot aurinkoon ja nautin lämmöstä ensi kertaa sinä keväänä. Valo kimmelsi monumentin jalustalla, tummasta kiillotetusta kivestä tehdyllä paadella. Kun siihen koski sormella, pintaan jäi raapaisun jäljet.

Tšernobylistä nousee rukous. Venäjänkielinen alkuteos ilmestyi 1997. Suomenkielinen laajennettu laitos 2015.

    Parin kolmen päivän kuluttua tuli tieto, että Ukrainan Tšernobylissä oli tapahtunut historian pahin ydinvoimalaonnettomuus ja radioaktiivista saastetta oli tuulten mukana kulkeutunut meille asti. Se oli ehtinyt saapua kotikulmilleni kävelyretken aikoihin. Selkäpiitä karmi, kun muistelin auringon kiloa tummalla kivellä. Olinko asettunut paistattelemaan radioaktiivisessa säteilyssä?

    Valko-Venäjän Minskissä asuva Svetlana Aleksijevitš kirjoitti tuosta ydinkatastrofista romaanin, Tšernobylistä nousee rukous, josta hänelle myönnettiin vuoden 2015 kirjallisuuden nobel-palkinto.

    Aleksijevitš oli kiertänyt haastattelemassa ihmisiä, joiden elämä ja kohtalot kiertyivät turman ympärille. Silminnäkijät ja heidän läheisensä kertovat kirjassa omalla äänellään, miltä silloin tuntui.

    Kokijoita oli monenlaisia, osa vakavasti säteilyn vammauttamia, osa sen aiheuttamista kroonisista sairauksista edelleen kärsiviä. Useat olivat menettäneet omaisiaan ja ystäviään. Tuhoutuneen voimalan lähistöllä asuneet joutuivat jättämään kotinsa, omaisuutensa ja eläimensä lähtiessään evakkoon. Mitään ei saanut ottaa mukaan, koska kaikki oli saastunutta. Myös ruoka ja vesi.

Sodalla ei ole naisen kasvoja. Venäjänkielinen alkuteos ilmestyi ensimmäisen kerran 1985. Uusi, laajennettu suomenkielinen laitos 2017.

    Radioaktiivisen säteilyn aiheuttama tuho ja kärsimys ovat niin kauheita ja kokonaisvaltaisia, ettei kaikkea millään voi tuoda esiin yhdessä teoksessa. Tšernobyliä kohdanneen täydellisen katastrofin kuvaus onnistuu kuitenkin valottamaan kattavasti yksittäisten ihmisten kokemusten kautta koko yhteisön tuntoja. Se ei esittele tapahtumia numeroina tai euroina, vaan tunteina ja ihmiskohtaloina. Siinä se onnistuu nobelin arvoisesti.

    Seuraava Svetlana Aleksijevitšin teos, Sodalla ei ole naisen kasvoja, julkaistiin suomeksi pari vuotta palkitun jälkeen, vaikka se on aikaisemmin kirjoitettu. Kirjan tekotapa on sama. Toiseen maailmansotaan osallistuneet naiset kertovat muistojaan ja tuntojaan.

    Miehisen sodan kuvaaminen naisten kokemusten kautta on tärkeää, mutta ei ainutlaatuista. Useat meistä ovat saaneet kuulla aikalaiskertomuksia sodassa olleilta naisilta. Lottana toiminut äitini osasi erottaa ilmakuvien perustella omat ja vihollisen sodan aikana käyttämät lentokoneet melkein elämänsä loppuun saakka.

    Naisten sota on nopeasti luettu loppuun. Viimeisen sivun jälkeen mieleen hiipii epäilys, että ilman kirjailijan saamaa kansainvälistä tunnustusta sitä tuskin olisi julkaistu suomeksi.

    Mielenkiintoisinta kertomusten joukossa ovat neuvostojoukkojen tunnelmat silloin, kun soditaan Suomea vastaan. Naisten elämä sodan jaloissa näyttää olleen samanlaista riippumatta siitä, millä puolella rintamaa elettiin.