Tag Archives: eläimet

Laki uudistuu, mutta koheneeko eläinten hyvinvointi?

 

Eläinten hyvinvointilain luonnoksen lausuntoaika päättyi. Osallistuin työyhteisöni noin 20-sivuisen mielipiteen valmisteluun, eikä tehtävä ollut helppo. Eläimiä suojelevaa lainsäädäntöä on uudistettu seitsemän vuotta. Aikaa on käytetty, mutta mitä on saatu aikaan?

Nykyisen lain tarkoituksena on suojata eläimiä parhaalla mahdollisella tavalla kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta. Sen sijaan lausuntokierroksella olleessa luonnoksessa tarkoituksena on edistää eläinten hyvinvointia. Lähestymiskulma on siis vaihtunut.

Eläinten hyvinvointilain luonnoksessa kielletään eläinten värjääminen ja tatuointi. Kuvan kissa on luonnonvärinen ruskea tabby.

Pelkän pahalta suojaamisen sijasta pyritään edistämään hyviä asioita. Muutoksen voi tulkita signaaliksi, että pelkkä ikävyyksien torjuminen ei enää riitä eläinten pidossa. Meidän on aktiivisesti yritettävä lisätä hyvinvointia niiden elämään.

Terveysalan ammattilaiset eivät lakkaa korostamasta liikunnan merkitystä ihmisten hyvinvoinnille. Riittävä reippailu on terveytemme kulmakivi. Sama pätee eläimiin, lajinmukainen liikunta on välttämätöntä, jotta eläin voi hyvin. Siitä huolimatta niiltä ollaan edelleen estämässä tämä keskeinen fysiologinen tarve. Lakiehdotus sallii emakoiden sulkemisen häkkiin porsimisen ja imetyksen ajaksi. Lypsylehmät saa vangita parteen suurimmaksi osaksi vuotta. Turkiseläimet viettävät koko elämänsä pienessä häkissä.

Kaikkein ensimmäinen eduskunnalle toimitettu kansalaisaloite kohdistui turkistuotannon kieltämiseen. Kansanedustajat kuitenkin päättivät, ettei muutoksia tarvita. Sen verran tulivat vastaan, että turkiseläinten pitämisen ehtoja luvattiin tarkentaa asetuksella, mutta se antaa edelleen odottaa itseään. Hyvinvointilain luonnos vaikenee turkiseläimistä muutoin kuin tuotantoeläiminä sallittujen lajien listassa.

Lakiluonnoksen valmistelun aikana eläinten suojelijat toivat esiin eläinten itseisarvon, joka haluttiin kirjata tekstiin. Tieteellinen tutkimus on tuonut paljon uutta ymmärrystä muiden lajien tiedollisista ominaisuuksista sekä kyvystä tuntea ja kärsiä. Se pitäisi huomioida myöntämällä eläimille itsearvo: ne ovat arvokkaita olemassaolonsa perusteella, eivät pelkän välinearvon vuoksi.

Villikettu. Sen tarhatut sukulaiset saa sulkea pieneen häkkiin koko elämän ajaksi. Kuva Pixabay.

Tunneasiat on huomioitu EU:n peruskirjassa, niin sanotussa Lissabonin sopimuksessa, joka tuli Suomessa voimaan melkein vuosikymmen sitten. Siinä todetaan yksiselitteisesti, että eläimet ovat tuntevia olentoja (sentient beings). Olisi ollut linjakasta kirjata tämä myös uudistuvaan kansalliseen lainsäädäntöön.

Valmisteilla olevan lain perusteluista löytyy suomalaisten päättäjien vankka näkemys: eläinten itsearvo ei muuttaisi niiden asemaa omaisuutena, joten asia kannattaa unohtaa. Korvauksesi tarjotaan eläinten kunnioitusta.

Kunnioitukseen vedoten kielletään esimerkiksi eläinten värjääminen ja tatuointi. Kiellot ovat varmasti perusteltuja, mutta niiden vaikutus on marginaalinen, koska meillä turkin tai höyhenten luonnollisen värin muuttaminen on muutenkin hyvin vähäistä. Todellista kunnioitusta olisi osoittanut eläinten itseisarvon tunnustaminen.

Ennakkoon maailman parhaaksi mainostetusta laista ei ole tulossa kovinkaan edistyksellinen.

Uusi tieto siirtää eläinten inhimillistämisen rajoja

Kissan katse on tutkimaton. Olisi mielenkiintoista edes hetken ajatella ja kokea kuin kissa.

    Perheen kaksi kattia ovat sisäkissoja. Veljekset ovat eläneet toistensa seurassa syntymästään saakka. Jos toinen lähtee eläinlääkäriin, kotiin jäänyt ryhtyy etsimään toveriaan. Se kulkee huoneesta toiseen ja päästelee kutsuvia kurkkuääniä. Kissat naukuvat vain ihmisille, eivät toisilleen.

    Mirrin poikkeava käytös on osoitus johdonmukaisesta reaktiosta ympäristön muutokseen. Kun veli yllättäen on kadonnut, sitä pitää etsiä.

    En tarkkaan tiedä, miten yksinäinen viiksiniekka kokee tilanteen, mutta jotain erityistä sen mielessä liikkuu, koska se toiminta on niin määrätietoista. Ihmiseltä voidaan vastaavassa tilanteessa tiedustella, miltä hänestä tuntuu. Eläimen kyseessä ollen voimme vain tarkkailla sen käytöstä ja yrittää siitä päätellä. Ehkä kotona olija on hämmentynyt omasta puolestaan, kun on yllättäen jäänyt omilleen.  Tai ehkä se on jotenkin huolissaan kumppanistaan, mihin se on joutunut.

Koira ymmärtää ihmisen ilmeitä ja eleitä muita eläimiä paremmin. Kuva Pixabay.

    Tässä vaiheessa monet moittivat, että eläinten tunteista puhuminen on niiden inhimillistämistä. He tarkoittavat, että annamme eläimille ominaisuuksia, joita on vain ihmisillä. Tunteiden osalta väite ei kuitenkaan päde. Ihmisillä ja muilla eläinlajeilla on tunteiden kaltaisia mielentiloja.

    Viimeisten vuosien aikana tiedeyhteisö on tutkimusnäytön perusteella hyväksynyt tosiasian, että eläimillä on tunteita. Yksimielisyys kohdistuu nimenomaan evoluution aikana jo varhain muodostuneisiin niin sanottuihin perustunteisiin. Eläimet voivat kokea pelkoa, vihaa ja surua, mutta myös iloa tai ainakin jonkinlaista mielihyvää. Elämykset eivät välttämättä ole samanlaisia kuin omamme, mutta lähellä niitä.

    Asia on järkeenkäypä. Tunteet ohjaavat käytöstä ja auttavat meitä elämään muiden seurassa. Jos tuttu ihminen puhkuu kiukusta, lähestymme häntä eri tavoin kuin hänen leveästi hymyillessään. Ääritapauksessa luovumme kokonaan lähestymisyrityksestä juuri sillä hetkellä ja päätämme palata asiaan myöhemmin.

    Sama pätee eläimiin. Jos koira tahtoo mennä lähelle uhkaavasti murisevaa lajitoveria, se tekee sen eri tavalla kuin kohdatessaan häntää heiluttavan karvakuonon.

    Toisen yksilön tunteiden tulkinta ja oman käytöksen sopeuttaminen sen mukaiseksi toimii myös lajien välillä. Vihaiselta näyttävää koiraa varomme, mutta ystävällisesti katselevaa nelijalkaista menemme ehkä tervehtimään.

Leikkivän ihmisen ja koiran ilon tunne on samankaltainen. Kuva Pixabay.

    Koirat puolestaan ovat ylivertaisia tulkitessaan oman lajimme eleitä ja kasvojen ilmeitä. Erityisesti tavatessaan tutun ihmisen, koira toimii ihmisessä havaitsemansa tunnetilan mukaisesti. Se voi esimerkiksi ehdottaa leikkiä, vetäytyä syrjään tai pelkästään mennä luokse.

    Eläinten inhimillistämisen mahdollisuus on edelleen olemassa. Inhimillistämistä on, jos kuvittelemme eläimille ominaisuuksia, joita ei niillä ole tutkimuksissa osoitettu. Sellainen on esimerkiksi kostokäyttäytyminen.

    Nykyisen käsityksen mukaan eläimet eivät ole kostonhimoisia. Jos koira pissaa sisälle sen jälkeen, kun sitä on rangaistu, kyse ei ole kostosta. Lätäkkö lattialla lienee stressaantuneen eläimen reaktio rankaisuun, jonka syytä se ei ehkä ymmärtänyt. Koira voi myös olla peloissaan. Eläimen huomaamatta jääneet tulehdukset tai erilaiset kiputilat saattavat toisinaan aiheuttaa pissan lirahtamisen sopimattomaan paikkaan.

    Mitä paremmin ymmärrämme eläinten käyttäytymisestä, sitä vähäisemmiksi käyvät erot ihmisiin. Enemmän on kyse ominaisuuksien ja kykyjen aste-eroista kuin niiden puuttumisesta. Tämä tosiasia kannattaa hyväksyä, vaikka ottaisi koville.

Arvio kirjasta Sapiens – Ihmisen lyhyt historia

    Yuval Noah Harari kirjoittaa ihmisen historiasta ennen näkemättömällä tavalla. Kirja perustuu historian professorin suosittuihin verkkokursseihin, joita hän vetää Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa. Hararin laaja-alainen teksti kattaa melkein kaiken yksilön elämässä ja ihmislajin evoluutiossa maailman herraksi.

    Melkein kaikkea ei voi osata syvästi, joten erityisesti biologian alaan kuuluvissa kysymyksissä rymistellään eteenpäin vähän miten sattuu. Voi olla, että jokaisen detaljin saattaminen kohdalleen ei edes ole ollut tavoitteena. Pinttyneitä ajatussolmuja kuitenkin avataan melkein joka sivulla. Vetävä kirjoitustyyli ja hyvä juoni takaavat viihdyttävän lukukokemuksen.   

    Yksityisen ihmisen onnea on vaikea määritellä, mutta pohjimmiltaan on kyse serotoniinin, dopamiinin ja oksitosiinin tasapainosta aivojen hermosolukoissa. New age -liikkeen lisäksi länsimaisten psykologien armeijat opettavat, että onni lähtee itsestä. Kirjoittaja ei sitä purematta niele. Jos onni on sitä, että sovittaa omat halunsa ympäristön tarjoamiin mahdollisuuksiin, eikö onni silloin perustu itsepetokseen?

    Harari määrittelee historian alkaneeksi kognitiivisesta vallankumouksesta noin 70 000 vuotta sitten. Suunnilleen siihen aikaan historia itsenäistyi biologiasta. Merkityksellisin historiallinen tapahtuma on ollut metsästäjä-keräilijä esi-isiemme asettuminen paikoilleen viljelemään maata. Siitä seurasi maanviljelyn vallankumous, joka on osoittautunut historian suurimmaksi huijaukseksi. Itse asiassa ihminen ei tehnyt vallankumousta alistamalla luontoa. Sen tekivät vehnä, riisi ja peruna, jotka kesyttivät ihmisen.

    Maatalouden vallankumousta seurasi uskonnollinen vallankumous, jonka kohteeksi joutuivat myös eläimet. Kun metsästäjä-keräilijät jahtasivat villieläimiä, he ajattelivat niiden olevan tasavertaisia itsensä kanssa. Maatalous on alusta saakka perustunut utilitarismiin, eläinten hyväksikäyttöön.

    Utilitarismista kirjoittaja lataa täysillä. Parin viimeisen vuosisadan aikana kymmenet miljardit eläimet on alistettu riistolle, jonka julmuudella ei ole vertaa maapallon historiassa. Harari kiteyttää, että moderni teollinen maatalous saattaa hyvinkin olla historian suurin rikos. Ihmisten jatkuva välinpitämättömyys ylläpitää ja lisää eläinten massatuotantoa edelleen.

    Vuoden 1500 vaiheilla historia teki kohtalokkaan valinnan tieteen hyväksi. Tieteellisen vallankumouksen johtavana ajatuksena on antaa ihmiselle ikuinen elämä. Tähän mennessä ihmiskunnan tieteellisen osaamisen huiput ovat olleet ensimmäinen atomipommin onnistunut räjäyttäminen ja käynti kuussa.

    Eurooppalaisen imperiumin tärkein perintö on tieteen ja kapitalismin liitto. Lähes kaikki maapallon asukkaat katsovat politiikkaa, lääketiedettä, sotaa ja taloutta eurooppalaisin silmin. Tieteen, talouden ja politiikan yhteenliittymä ruokkii edelleen jatkuvaa tieteellistä vallankumousta.

    Nyt on tultu tilanteeseen, jossa tiede rikkoo luonnonvalinnan lakeja. Kykenemme muuttamaan pysyvästi haluamallamme tavalla omaa ja muiden elollisten perimää. Olemme siirtymässä älykkään suunnittelun aikakauteen eikä kukaan tiedä, mihin se johtaa.

    Kirja-arvosteluissa olen suositellut kirjan lukemista. Tämän teoksen osalta voi vain sanoa, että jokaisen ajattelevan ihmisen on luettava Sapiensin lyhyt historia.

Kirja: Yuval Noah Harari, Sapiens – Ihmisen lyhyt historia, Bazar 2016

Arvio kirjasta Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia

Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia

Plutarkhos

Gaudeamus 2015

Suomentaneet Tua Korhonen ja Liisa Kaski   

Plutarkhos: Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia

Plutarkhos: Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia

    Plutarkhos oli kreikkalainen filosofi ja tuottelias kirjoittaja, joka eli luultavimmin vuosina 45 -120 jaa. Teksteissään Plutarkhos pohti muun muassa ihmisten ja eläinten välistä suhdetta. Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia -teokseen on koottu aiheeseen liittyviä osia hänen kolmesta dialogistaan.

    Suomentajat ovat varustaneet kirjan antoisilla lisäyksillä Plutarkhoksen ja antiikin ihmisen eläinsuhteesta yleensä. Ne taustoittavat Plutarkhoksen ajatusten polkuja hänelle, joka ei kovin hyvin tunne ensimmäisen vuosisadan kreikkalais-roomalaista yhteiskuntaa ja sen kulttuuria. Ympäristö- ja eläinetiikan dosentti Elisa Aaltola on kirjoittanut teoksen jälkisanat.

    Dialogi on erinomainen esitysmuoto, koska se antaa kirjoittajalle mahdollisuuden kertoa samanvertaisesti vastakkaisista mielipiteistä paljastamatta henkilökohtaista näkemystään. Suomentajien selvitysosassa tuodaan esiin Plutarkhoksen mahdollisia omia näkökantoja, jotka eivät välttämättä selviä teoksen alkuperäisistä kirjoituksista. Todennäköisesti Plutarkhos edusti näkemystä, jonka mukaan eläimillä on järki ja mielikuvitus.

    Kirjan viininjuonnilla piristetyssä leikkimielisessä kilpaväittelyssä pohditaan, ovatko maa- vai vesieläimet älykkäämpiä, ja myös sitä, kumpien pyydystäminen vaatii enemmän taitoa.

    Maaeläimet tapoineen ovat tutumpia, koska elinympäristömme on samankaltainen. Mutta myös merielävät ovat älykkäitä ja taitavia, koska niiden saalistaminen on niin vaikeaa. Erityisesti ihailtiin delfiinien pyyteetöntä ystävällisyyttä ihmisiä kohtaa: vedessä hätään joutuneiden uimareiden kannattelu ja auttaminen rantaan oli tunnettua jo kaksi vuosituhatta sitten, vaikka useimpien tietoon se on tullut YouTube -videoista.

    Molemmat kilpailijat osoittivat eläinten olevan osallisia järjestä, koska ne osaavat suunnitella ja valmistautua, niillä on muisti ja tunteet sekä halu huolehtia jälkikasvusta. Sen lisäksi hyvä kohtelu aiheuttaa niissä kiitollisuutta, huono kohtelu kaunaa tuskan aiheuttajaa kohtaan.

    Yhtäläisten perusteluiden vuoksi kilpaväittely päättyi ratkaisemattomana. Kumpikaan eläinryhmä ei ollut toista parempi. Sen sijaan väittelyn tuomari totesi molempien puhujien yhdessä todistaneen niitä vastaan, jotka eivät suo eläimille järkeä ja ymmärrystä. Tuloksena oli, että sanailun tuoksinassa eläinten älykkyys tuli todistetuksi.

    Kirjoituksissa puhutaan paljon lihansyönnistä ja se oikeutuksesta. Aihe on hyvin ajankohtainen tälläkin hetkellä. Plutarkhos moittii, että ainoana eläinlajeista ihminen syö kaikkea. Lihansyöntimme ei johdu ravinnon hankinnan keinojen puutteesta vaan ylellisyydenhimosta ja kyllästymisestä perusravintoon. Sen vuoksi teurastamme eläviä olentoja paljon raaemmin kuin villeinkään petoeläin.

    Länsimaisen eläineettisen keskustelun vakionimiä ovat 1500-luvun viimeisinä vuosina syntynyt ranskalainen filosofi Rene Descartes, jonka lähti siitä, että eläimet olivat pelkkiä mekaanisia koneita. Hänen vastaparikseen ja nykyisen eläinsuojelun isäksi nimetään usein englantilainen Jeremy Bentham, 1700-luvulla vaikuttanut valistusfilosofi, jonka mukaan eläinten kyky kärsiä edellyttää, että kohtelemme niitä hyvin. Varhaisempia ajattelijoita huomioidaan harvoin tai sitten heitä ei tunneta, vaikka syytä olisi.

    Plutarkhoksen ajatuksiin tutustuessa ei voi olla hämmästymättä, miten osuvia hänen kirjoituksensa ovat edelleen, vaikka niiden tuottamisesta on kulunut kaksituhatta vuotta. Suosittelen kirjan lukemista jokaiselle asiasta kiinnostuneelle. Ajanlaskumme mittainen aika ei ole sumentanut eläimiä vahingoittavaan käytökseemme kohdistuvaa terävää analyysiä. Plutarkhoksen sanoin, joko luovumme tähänastisesta elämäntavastamme tai luovumme oikeudenmukaisuuden käsitteestä.

Arvio kirjasta Eläimet yhteiskunnassa

Eläimet yhteiskunnassa
Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.)
I
nto Kustannus Oy, 2015 

Eläimet yhteiskunnassa

Eläimet yhteiskunnassa.

    Eläinten hyvinvointi on viime aikoina tullut luontevaksi osaksi julkista keskustelua. Siksi on tärkeää, että kotimaisin voimin on tuotettu kirja, joka pohtii eläinten asemaa nimenomaan suomalaisista lähtökohdista.

    Ihmisen biologinen ja yhteiskunnallinen asema muiden eläinlajien joukossa on murrosvaiheessa. Biologi Jussi Viitala todistaa ominaisuus kerrallaan, miten ihminen on hyvin tyypillinen nisäkäs. Kaikilla meillä on vastaavat ruumiinosat, joiden tehtävät ja toiminnot ovat samankaltaisia. Tämä koskee myös aivoja, joten on hyvin mahdollista, että samankaltaisuus liittyy myös mielen toimintaan. Emme taida olla niin ainutlaatuisia kuin ehkä haluamme uskoa.

    Filosofiassa ihminen on määritelty sellaiseksi, mitä eläin ei ole, toteaa sosiologi Salla Tuomivaara. Kun eläimiä on tieteellisen tutkimuksen avulla opittu paremmin tuntemaan, varsinaiset ominaisuuksien eroavuudet ovat kadonneet ja niiden tilalle on tullut pelkkiä aste-eroja. Ikivanha tapa ja tottumus pitävät meidät kuitenkin edelleen erillään muista eläimistä.

    Maanviljelys pysyvine asutuksineen toi mukanaan eläinten kasvattamisen. Samalla meihin juurtui hierarkkisen eläinsuhteen perusta, joka mahdollisti kotieläinten alistamisen pelkiksi tuotantovälineiksi. Filosofian dosentti Elisa Aaltola kysyy, kuinka me moraaliset ihmiset kykenemme hyväksymään tavat, joilla muita eläinlajeja yhteiskunnassamme kohdellaan? Hänen vastauksensa on itsepetos. Sen kourissa me tiedämme jotain, mitä emme halua tietää, ja lopulta arkielämässä toimimme kuin emme tietäisi. Itsepetos myös tekee meistä passiivisia emmekä sen vuoksi halua nostaa esiin kiusallisia asioita eläinten kärsimyksistä.

    Lihatalot ovat mainonnassaan muovanneet lihan syömisestä nationalistisen kysymyksen väittämällä, että jokaisella on oikeus syödä suomalaista lihaa. Näin toteaa poliittisen historian tutkija Noora Kotilainen. Kansallisuusaatteeseen liittyvä muukalaisvihamielinen ulottuvuus on myynnin edistämiseksi yhdistetty eläinten hyväksikäyttöä oikeuttavaan lajisortoiseen ajattelutapaan. Sen valossa eläin esitetään kansakunnan elinehtona, jonka ruumiin syöminen pitää talouden pyörät pyörimässä.

    Kaltaiselleni rivikansalaiselle lienee vaikeinta tulkita kirjailija ja teatterintekijä Laura Gustafssonin sekä kuvataiteilija Terike Haapojan kirjoitusta ’Mistä ei voi puhua – taide, eläin ja kielen ulkopuolinen’. Ripaus lisää yleistajuisuutta helpottaisi jokamiehen lukukokemusta. Kirjoittajien sinänsä ansiokas analyysi lähtee siitä, että puhekyvyn puuttuminen pudottaa eläimet merkitysten ulkopuolelle, tekee niistä merkityksettömiä. Ajankohtainen keskustelu eläinten asemasta yhteiskunnassa on kiinnostava, koska se haastaa kielen roolin ihmislajia rajaavana ominaisuutena. Voiko esimerkiksi lainsäädännössä sana subjekti eli teon tekijä tarkoittaa myös eläintä?

    Yllä oleva marinani tekstin haasteista ei johdu vain siitä, etteikö pelkän biologisen peruskoulutuksen saanut tumppu voisi ymmärtää ’taideasioita’. Kyllä voi, kun kirjoittaja niin haluaa. Kotimaisen kirjallisuuden tutkija Karoliina Lummaan ’Picoides tridactylus -lajin poeettinen kuvaus’ on suorastaan hurmaava erittely kolmen runoilijan pohjantikkarunoista. Vieläkin lausun ääneen esimerkkiriimejä.

    Suosittelen lukemaan kirjan, jossa kokeneet tekstinikkarit ovat asiantuntevasti paneutuneet oman alansa eläinkysymyksiin. Tuloksena on mielenkiintoinen valikoima näkemyksiä eläimistä yhteiskunnassamme. Erityisen hyvänä pidän lähdeluetteloa, josta voi tarkistaa tiedon alkuperän ja mahdollisesti löytää uusia. Kirja alkaa ja päättyy runoilla, joiden pelkistetty muoto korostaa erinomaisesti teoksen eläinsuojelullista näkökulmaa.