Tag Archives: kalastus

Salaperäinen ankerias voi ratkaista vanhan mysteerin

Luin ruotsalaisen kirjailijan Patrik Svenssonin teoksen Ankeriaan testamentti. Se luokitellaan kerronnalliseen tietokirjallisuuteen, jossa jokseenkin yksityiskohtaiset tietoiskut ankeriaan elämästä lomittuvat kertomukseen isän ja pojan suhteesta. Ankeriailla on siinä tietysti keskeinen rooli. Kirjan myötä innostuin salaperäisistä eväkkäistä, joita en ole koskaan niitä syönyt tai yrittänyt pyydystää.

Ankeriaat syntyvät Sargassomeressä, mutta jo ihan poikasina ne matkaavat useita tuhansia kilometrejä muun muassa Euroopan ja Pohjois-Amerikan jokiin ja järviin. Näissä makean veden vesistöissä ne viipyvät vuosikausia, jopa vuosikymmeniä ennen kuin palaavat takaisin syntypaikoilleen lisääntymään ja kuolemaan. Etsinnöistä huolimatta Sargassomerestä ei ole löydetty eläviä eikä kuolleita aikuisia ankeriaita. Vain pieniä poikasia.

Herkkusuiden suosikkina ankeriasta on kalastettu liikaa. Nykyään se on erittäin uhanalainen laji, jonka pyyntiä luonnonvesistä on rajoitettu voimakkaasti. Kasvatus viljelylaitoksissa voisi ratkaista ankeriaanlihan saatavuusongelman, mutta näitä käärmemäisiä kaloja ei yrityksistä huolimatta ole voitu kasvattaa, koska ne eivät lisäänny vankeudessa.  

Nuoret ankeriaat kasvavat vuosikausia järvissä ja joissa. Syystä, jota ei tunneta, ne jossain vaiheessa lähtevät uimaan kohti alkukotiaan Sargassomerta. Kuva Pixabay, Adrian Marks.

Vuosi sitten Kotkan Maretariumin ankeriasaltaassa tapahtui jotain yllättävää. Vanhan ankeriasnaaraan ulkonäkö alkoi muuttua. Sen pää litistyi, silmät suurenivat ja käärmemäisen ruumiin keskiosa pullistui. Lopulta kala kuoli.

Ruumiinavauksessa sen sisältä löytyi mätimunia. Näin ei tiedetä tapahtuneen vankeudessa koskaan aikaisemmin ilman hormonikäsittelyä.  Mätimunat menivät kuitenkin hukkaan, koska mistään ei löytynyt vastaavassa lisääntymisvaiheessa olevaa urosta. Ehkä tapahtuma tuo toivoa ankeriaannälkäisille.

Loch Nessin kuuluisa järvi sijaitsee Skotlannin ylämailla. Silminnäkijöiden havaintoja järvessä asuvista hirviöistä on kuultu ainakin tuhat viisisataa vuotta. Ei siis ihan uusi juttu. Yhtä kauan ihmiset ovat yrittäneet todistaa, että hirviöitä joko asuu tai ei asu järvessä. Tutkimus jatkuu edelleen.

Muutamana vuotena uusiseelantilainen tutkimusryhmä keräsi järven eri kohdista satoja vesinäytteitä, joista etsittiin eläinten dna:ta. Dna kulkeutuu veteen ihosolujen, karvojen, sulkien, suomujen ja eritteiden mukana. Tutkijat löysivät ihmisten, koirien, lampaiden, mäyrien, myyrien, lintujen ja joidenkin kalojen dna:ta, mutta yllättäen melkein joka näytteestä paljastui ankeriaiden dna:ta.

Koska järvestä löytyy runsaasti ankeriaan dna:ta, se merkitsee, että siellä asustaa lukuisia ankeriaita. Paikallisten havaintojen mukaan ne voivat kasvaa jopa nelimetrisiksi ja olla olkavarren paksuisia. Vahvasti alkaa näyttää siltä, että Loch Nessin myyttiset hirviöt ovat olemassa, elävät ja voivat hyvin. Ehkä ne ovat jättimäisiä ankeriaita.

Kalat eivät hymyile

   

Lahnoja ja siikoja kalakaupan tiskillä.

Lahnoja ja siikoja kalakaupan tiskillä.

    Jonottaessani ruokakaupan kalatiskillä huomioni takertui jäärouheella lepäilevään joukkoon: sulavalinjaiset eväkkäät, lahnat ja pikkusiiat, lötköttivät tiiviisti vieretysten kuin konsanaan uidessaan tiukassa parvessa. Avoimet silmät ja suljetut suut tarjosivat vaikutelmaa virkeistä otuksista.

    Kauppiaan piiloviesti tuoreudesta tehosi ainakin minuun. Koin, että kalojen täytyi olla vastapyydettyjä. Tiskin takana oleva taulu kertoi, että myyntiartikkelit oli otettu vedestä kolme päivää aikaisemmin. Kaverit eivät siis olleet aivan tuoreita, vaikka siltä näyttivät.

    Oikeastaan on kauppiaiden onni, että kaloilla ei ole silmäluomia ja niiden nahka on tiukasti kiinni pään luissa ja kiduskansissa. Kasvojen jäykkä rakenne ja luomettomat silmät tekevät näistä veden elävistä ilmeettömiä. Kuollutkin kala voi näyttää melkein elävältä sopivassa asennossa ja ympäristössä.

    Yllä mainituista syistä myöskään kipu ja kärsimys eivät kiristä kalojen naamataulua samalla tavalla kuin omaamme. Tai jos kiristää, se tapahtuu tavalla, jota emme näe. Siksi emme voi ilmeen perusteella päätellä, sattuuko kalaan ja miten paljon, kun se ongen tai uistimen koukkujen varassa pakotetaan pois omasta vetisestä elinympäristöstään.

    Kalatiskin tietotaulu kertoi, että myytävät siiat olivat kasvatettuja. Siitä voi päätellä, että hopeakyljet olivat eläneet koko elämänsä ahtaassa altaassa, jossa ne olivat uineet pientä ympyrää tuhansien lajitoveriensa joukossa. Kenelläkään ei ole tietoa, miten kalat kokevat pieneksi rajatun kasvuympäristön. Voivatko ne stressaantua samalla tavalla kuin vaikka tehotuotannon siat tai siipikarja?

    Puhe kalojen omista kokemuksista nostaa herkästi hymyn huulille. Sekä kalojen aisteja että tiedollisia ja taidollisia ominaisuuksia on tutkittu niukasti. Sen vuoksi tiedämme niiden kyvyistä ja käyttäytymisestä vähemmän kuin muista hyödyntämistämme eläimistä. Viimeisin tutkimustieto on kuitenkin osoittanut muun muassa sen, että kaloilla on hyvä muisti, ne tunnistavat toisensa, leikkivät ja tekevät yhteistyötä.

    Meidän on vihdoin aika muuttaa käsitystämme ilmeettömistä kaloista. Eväkkään kohdatessaan voi yrittää miettiä, millainen sen elinkaari on mahtanut olla. Joka tapauksessa kalojen hyvinvointi on huomioitava entistä paremmin, oli sitten kyse kalastuksesta tai kaupallisesta kasvatuksesta.

Milloin kalat kärsivät

    Kohon painuessa vedenpinnan alle kiristin ongenvavasta otetta kihertävän jännityksen vallassa. Kokemuksesta tiesin, että pienikin sintti pisti kunnolla hanttiin, kun se taisteli henkensä edestä. Nostettuani saaliin vedestä irrotin koukun syvältä sen nielusta ja laskin merenelävän soutuveneen pohjalle pomppimaan. Kalan tuntemuksia en pohtinut. Kovin oli pieni soppaan, totesin ehkä hitusen pettyneenä.

    En ole muistojeni kanssa yksin. Useimmat ovat joskus tehneet samankaltaisen mieleenpainuvan onkiretken. Harrastuskalastus onkin yleisimpiä vapaa-ajan viettotapoja, jopa pari miljoonaa suomalaista narrailee eväkkäitä huvikseen. Onkiminen on maksutonta ja jokamiehenoikeus vähäisin rajoituksin tarjoaa moninaisia mahdollisuuksia valita mieleinen onkipaikka. Laatimalla sallivat säädökset yhteiskunta viestii, menkää onkimaan.

    Luonnossa liikkuminen on erinomaista vastapainoa kaupungistuneelle elämälle ja tiukalle työtahdille. Eläinlajina muiden joukossa meistäkin löytyy syvältä kumpuava vapauden kaipuu ja ainakin hetkittäinen tarve kokea luonnon läheisyys, olla osa luonnon kiertoa. Virkistyskalastuksessa on lopulta kyse alkukantaisesta selviytymiskamppailusta, ravinnon hankinnasta, taistelusta elämästä ja kuolemasta, laji lajia vastaan. Vahvempi voittaa.

Voittajan hymy. Kuva on osa metsähallituksen ilmoitusta, joka julkaistiin keväällä 2015.

Voittajan hymy. Kuva on osa metsähallituksen ilmoitusta, joka julkaistiin keväällä 2015.

     Kalajutuilla on maineensa tarinoina, joihin ei kannata luottaa. Siksi sanojen vakuudeksi otetaan valokuvia voittajasta ja voitetusta. Oheisessa kuvassa saalistajan kasvoilta paistaa onnistumisen riemu. Iso mies esittelee suusta repien ja selkäevää avaten pienikokoista ahventa kuin harvinaista riistaa. Kalasta ei voi varmasti sanoa, onko se tajuissaan. Toivottavasti ei. Kuvan täytyy olla parodia, jonka tarkoituksena on saada katsoja hyvälle tuulelle. Silloin hän on alttiimpi tekemään ostopäätöksen. Kyse on metsähallituksen mainoksesta.

    Eläinten hyvinvointi on nykyään luonteva osa julkista keskustelua, mutta kaloja se ei vielä koske. Kalastustarinat eivät missään vaiheessa esitä lajien välistä kamppailua vedenalaisesta näkökulmasta. Useat kalastajat ovat tuskin edes ajatelleet, että kala voisi kärsiä voimainmittelössä.

   Kalan piina alkaa, kun se syötin nieltyään joutuu ponnistelemaan siiman vetovoimaa vastaan. Suuhun tai syvemmälle ruoansulatuskanavaan kiinnittyneiden koukkujen aiheuttamista kokemuksista meillä ei ole minkäänlaista tietoa. Varmaa kuitenkin on, että vedestä pois pakotettu kala kärsii. Kala hengittää vettä, mutta ilmasta hapen saanti on sille vaikeaa. Kun sanomme, että haukkoo henkeä kuin kala kuivalla maalla, puhumme hapen puutteeseen tukehtuvasta elävästä eläimestä. Yleensä emme kuitenkaan jää pohtimaan vertauskuvan sisältöä sen enempää.

   Ajatus kalojen kyvystä kärsiä voi jopa herättää hilpeyttä. Yleinen huomautus on, ettei pidä olettaa eläimillä ja varsinkaan kaloilla olevan ihmisten ominaisuuksia. Uusin tieteellinen tieto kuitenkin osoittaa, että kalat ovat tuntevia olentoja. Niitä on erilaisia persoonallisuuksia, rohkeita ja ujoja. Kalat myös osoittavat poikkeavaa käyttäytymistä samoissa tilanteissa, joissa meihin sattuu. Siksi on perusteltua olettaa, että kalatkin voivat tuntea kipua ja sen seurauksena kärsiä.

    Emme voi tarkkaan tietää, millaista kalojen kärsimys omaamme verrattuna on, mutta joka tapauksessa kyse on ikävästä kokemuksesta. Sen vuoksi meidän on aika arvioida tarkemmin, miten kohtelemme kaloja. Vähintä mitä voimme tehdä, on tainnuttaa saalis, kun pakotamme sen pois luonnollisesta elinympäristöstään.