Istuin ystäväni luona ruokapöydän ääressä, kun isäntäperheen isokokoinen koira istahti viereeni ja alkoi tuijottaa. Syvällä, tummalla, kiinteällä spanielinkatseella. Eläimen pää liikkui samassa tahdissa kuin haarukkani siirtyi lautaselta suuhun ja takaisin. Lopulta yllätin koiran työntämällä täydeksi lastatun haarukan sen kuonon eteen. Tai ehkä se ei ollut yllätys. Eläin ahmaisi haarukallisen ruokaa tottuneesti ja itseään vahingoittamatta.
Kolmenkymmenen tuhannen yhteisen vuoden aikana susi muuntui pelätystä pedosta ihmisen parhaaksi ystäväksi. Miten kaikki sai alkunsa? Siihen ei ole varmaa vastausta, mutta joka tapauksessa osapuolet hyötyivät yhteiselosta.
Varhaisempi oletus lähti siitä, että ihminen aktiivisesti houkutteli satunnaisesti kohtaamiaan arkoja koiraeläimiä luokseen esimerkiksi jättämällä ravintoa ulos susien ulottuville. Ruokatarjoilusta hyötyneet sudet alkoivat vähitellen entistä paremmin sietää ihmisen läheisyyttä. Sudet alkoivat kesyyntyä.
Uudemman teorian mukaan aloite yhteiseloon tuli susilta, jotka ihmisasutuksiin törmätessään kiinnostuivat tunkioista. Niistä löytyi kasvis- ja eläinperäisen ravinnon tähteitä. Tavallinen susi ei silloin pystynyt, eikä vieläkään pysty, hyödyntämään kasvisten hiilihydraatteja, koska suolistosta puuttuvat hiilihydraattien pilkkomiseen tarvittavat entsyymit.
Jossain vaiheessa kuitenkin kävi niin, että jollakin susiyksilöllä tapahtui muutaman geenin mutaatio. Mutaation johdosta se kykeni tuottamaan hiilihydraatteja pilkkovia entsyymeitä ja siten hyödyntämään ravinnon kasviksia. Mutaatiot periytyivät sen jälkeläisille.
Mutaation omaavista susista oli tullut ihmisten kaltaisia sekaruokaisia. Sekaruokaiset sudet alkoivat majailla ihmisasutusten lähellä. Ehkä ne puolustivat reviiriään ja siinä samassa tunkion tuottaneita ihmisiä muilta susilta ja pedoilta. Vastavuoroisesti ihminen arvosti saamaansa suojelua. Suden domestikaatio koiraksi oli alkanut.
Ei ole tietoa, miten ihminen yhteiselon varhaisina aikoina vaikutti koirien luonnollisten ominaisuuksien muovaamiseen, vai vaikuttiko mitenkään. Lajillamme on taipumus muokata ympäristöä halumme ja tarpeidemme mukaisesti. Siksi on helppo ajatella, että jonkinlaista valintaa tapahtui. Parhaiten ihmisten toiveiden mukaisesti käyttäytyvien koirien todennäköisesti annettiin jatkaa sukua tai ainakin niitä ja niiden pentuja suosittiin.
Koirien tietynlaisten ominaisuuksien suosiminen oli eläinjalostusta, vaikka se saattoi olla tiedostamatonta ja perustua enemmän sattumaan kuin tavoitteelliseen valintaan. Nykyisenkaltaisen koiranjalostuksen ja rotukoiraharrastuksen katsotaan alkaneen 1800-luvun puolivälissä Britanniassa.
Jalostustyö on tuottanut maailmaan noin 450 koirarotua, joista osa kärsii vakavista terveysongelmista. Eurooppalaiset eläinlääkärijärjestöt ovat julkisesti kiinnittäneet huomiota jalostuksesta johtuviin rotukoirien terveysongelmiin. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan kehitys jatkuu. Kennelväen kammoamat roturisteytykset ja eräänlainen takaisinjalostus olisivat kokeilemisen arvoisia. Sillä tavalla äärimmäisiä rotupiirteitä voitaisiin lieventää ja samalla helpottaa niistä kärsivien koirien elämää.
Sudet eivät tainneet arvata, mihin ihmisten tunkioiden kaivelu johtaa.