Ensimmäistä kertaa jaan kotini kahden kissan kanssa. Katti meillä on aina ollut, mutta vain yksi kerrallaan. Kissojen keskinäinen kanssakäyminen on tuonut esiin aivan uusia piirteitä näistä tutuista mutta silti arvoituksellisista petoeläimistä.
Veljekset syntyivät perhekissan pentuina ja muuttivat meille kolmikuisina pikkuisina otuksina, joilla kyllä oli oikea kissan muoto, mutta ei kokemusta isosta maailmasta. Emon kodista lähtö otti koville. Saapumisiltana istuin tulokkaat sylissä ja kuuntelin sydäntä riipivää naukumista. Leikittely tai lohduttelu ei auttanut, jäntevät kissanpennut vääntäytyivät irti. Tarjosin ruokaa, ei kiinnostanut. Naukuminen jatkui.
Kissanpennut ovat siirtyneet sängyn alta sängyn päälle.
Illan kuluessa kollipojat vetäytyivät yhteiseen piiloon sängyn alle. Naukuminen vaihtui ääneksi, jota en ole aikaisemmin kuullut kissan suusta. Siitä oli nauku kaukana. Kissat kähisivät toisilleen, käyttivät omituisen särähtelevää kurkkuääntä. Se ei ollut kitinää tai kurnutusta, ei sihinää tai narinaa, ei korahdusta tai kehräystä, ei mouruamista, vikinää eikä nikotusta. Heinäsirkan siritys sordiino päällä voisi antaa aavistuksen ihmiskorvien vastaanottamista ääniaalloista.
Pennut ovat kasvaneet ja ottaneet kodin haltuunsa, mutta siritys jatkuu. Se toimii erityisen tehokkaana kutsuäänenä, jos veljen olinpaikasta ei ole tietoa. Kadonnut kaksonen ilmaantuu välittömästi näkyviin paikasta missä kulloinkin sattuu lymyilemään.
Sen rinnalla on pysynyt ensimmäisen illan vastavuoroinen sirkutus, jota on vaikea erottaa päivän hälyjen keskellä. Parhaiten sen kuulee hiljaisina aamuyön tuokioina, kun hämärässä aktiiviset luontokappaleet sirittelevät toisilleen. Se on selvää kissalta kissalle keskustelua.
Yhtenä varhaisaamuna havahduin hereille, kun toinen viiksiniekoista lähestyi sänkyäni. Se pysähtyi viereeni lattialle ja tuijotti silmiin koko ajan sirittäen. Se oli uutta, kissa sirisi ihmiselle. Tilanne toistui päiväsaikaan, kun kuljimme yhtä jalkaa keittiöön. Jääkaapin kohdalla alkoi uudenlainen sirkutus, ääni kuin lattialautojen narina. Tehtäväksi anto kuitenkin oli selvä: kaapin ovi auki ja safka kuppiin.
Miau! Naukumista on pidetty kissojen omimpana äänenä siinä määrin, että pikkulapsia opetetaan tunnistamaan kissa naukumisen perusteella. Näytetään kissan kuva ja sanotaan nau tai miau.
Kissat kommunikoivat keskenään.
Nyt naukumisesta on saatu uutta tietoa. Tutkijat osoittivat, että kissat naukuvat pääasiassa ihmisille. Ne voivat naukua myös muille kissoille, mutta kovin harvoin. Siitä kissatieteilijät päättelivät, että naukuminen on opittu tapa saada ihmisten huomio puoleensa. Kissojen välinen äänellinen vuorovaikutus tapahtuu muulla tavoin, meillä mirrit sirisevät. Olen ylpeä kissojen luottamuksesta. Emännälleen sirisemällä ne osoittavat pitävänsä minua vertaisenaan kissana.