Dublinissa sijaitsevassa Guinness-museossa on esillä vanhoja mainoksia.
Koulussa opitun englannin kielen mukana tuli paljon muuta. Iso-Britannian ja erityisesti Englannin kulttuuri ja maantiede avautuivat siinä sivussa. Muiden lasten tavoin opin viimeistään kymmenvuotiaana, että Big Ben ei ole isokokoinen poika vaan Lontoon parlamenttitalon tornikello.
Sen sijaan naapurisaarella nököttävä Irlanti on jäänyt ison siskon varjoon. Guinness-olut ja hyvät viskit ehkä ovat tuttuja, mutta mitä niiden lisäksi? Irlantilaiseen kansanmusiikkiin pohjautuva rivitanssi ihastutti joitakin vuosia sitten ympäri maailmaa, mutta suursuosion laantuminen on rojauttanut sen tanssilajiksi muiden joukossa. Kuulut kirjailijat ovat vain valikoidun joukon tiedossa.
Asukasluvultaan saarivaltio on Suomen luokkaa. Jos ollaan tarkkoja, irkkuja on himpun verran meitä vähemmän, noin 4, 6 miljoonaa. Maan kaksikielisyys on tutunoloista. Viitisentoista prosenttia kansalaisista oppii iirin ensimmäisenä kielenä, mutta kaikki hallitsevat englannin. Kotoisia suomenruotsalaisia on runsaat viisi prosenttia ja suurin osa heistä puhuu myös suomea. Vain Ahvenanmaalla ja toisessa turkulaisessa yliopistossa, Åbo Akademissa, voi tavata täysin ummikkoja suomalaisia.
Spire of Dublin eli Valon monumentti dublinilaisen kävelykadun päässä. Tämän avulla on helppo suunnistaa.
Irlannin tasavalta itsenäistyi vuonna 1922, viisi vuotta Suomen jälkeen. Kuusi vuotta aikaisemmin alkoi itsenäisyyteen johtanut kapina, jossa kansallismieliset saarelaiset nousivat brittihallintoa vastaan. Kansalaisuus on edelleen herkkä asia. Jos irlantilaisia sanoo englantilaisiksi, he loukkaantuvat yhtä paljon kuin me, jos meitä kutsutaan venäläisiksi.
Ensimmäinen hiljattain tehty reissuni Irlantiin kohdistui itärannalla sijaitsevaan Dubliniin. Pääkaupunki on noin puolen miljoonan ihmisen koti, Suur-Dublinin alueelle asukkaista mahtuu yli miljoona. Asukasluvultaan kaupunki on siis verrattavissa Helsinkiin.
Keskustaa elävöittävät lukuisat kävelykadut, joiden ansiosta kaupunki on säilynyt ihmisen kokoisena. Ydinalueella melkein kaikkialle pääsee kävellen, koska välimatkat ovat lyhyet. Maltillinen Liffey-joki tekee paikan kotoisaksi ainakin Aurajokeaan rakastaville turkulaisille.
Lehmiä laitumella Irlannin länsirannalla. Turistit maksavat päästäkseen katsomaan lehmien kotimaisemia.
Euroopan läntisimmät rannat likoavat Atlantin vuorovesissä juuri Irlannissa. Täällä kuvista tutut Cliffs of Moherin äkkijyrkät töyräät katoavat valtameren kuohuihin. Linja-autolla matka Dublinista saaren poikki vastarannalle kestää kolmisen tuntia, mutta on vaivan arvoinen.
Turistina maksoin pääsystä rantatörmille, joilla lehmät tottuneesti laidunsivat tuulesta ja tyrskyistä piittaamatta. Parressa seisoviin tai pihatoissa nyhjöttäviin maitokoneisiin tottuneena en voinut olla ihailematta, miten ketterästi nautaeläimet kulkivat rosoisessa maastossa ja kipusivat isoille kiville seisomaan kuin pihakoirat koppinsa katolle.
Cliffs of Moherin kunnioitusta herättävät äkkijyrkät kalliot Irlannin länsirannalla.
Maailmankuulut irkkupubit kehittyivät karulla saarella kyläyhteisöjen keskuksiksi, joihin väki työpäivän jälkeen kokoontui yhteen ruokailemaan ja juomaan. Pubit toimittavat edelleen samaa tehtävää. Ne ovat paikkoja, joihin mennään perheen ja ystävien kanssa syömään ja seurustelemaan. Jos onnistuu saamaan eteensä hyvin valmistetut kalaperunat, se on ihan kelpo ateria joko pintillä Guinnessia tai ilman.
Irlanti ansaitsee paikkansa omana itsenään, ei pelkästään yhtenä Brittein saarista. Jos et jo tunne kelttien viisituhatta vuotta sitten asuttamaa maata, tutustu ja ihastu.