Tag Archives: liikennemoraali

Liikennesäännöt eivät koske kaikkia

Työpaikkani sijaitsee parin tunnin ajomatkan päässä kodista. Kuljen tuon matkan kaksi kertaa viikossa. Maanantaiaamuna lähden kotoa töihin ja palaan perjantaina illansuussa.

Sata lasissa. Vakionopeudensäädin takaa, etten aja ylinopeutta.

Ajan omalla pikkuautolla, koska se on joustavaa säästäen aikaa. Jos ei huomioi menopelin pääomakuluja, se on myös halvempaa. Bensalasku on pienempi kuin julkisten kulkuvälineiden lippujen hinnat. Viime vuosien roimat alennukset kohdistuvat vuoroihin, jotka eivät aikatauluuni sovi.

Ajoreitin suhteen olen onnekas. Pääosa työmatkasta joutuu pitkin Turku-Helsinki -moottoritietä, jota kutsutaan Suomen älykkäimmäksi ajoväyläksi. Tienvarren ilmoitustaulut varoittavat esimerkiksi huoltotöistä tai ajoradoilla liikkuvista eläimistä, mutta yhtään peltipoliisia sieltä ei löydy.

Valtaosa suomalaisista autoilijoista pitää itseään keskimääräistä taitavampana kuljettajana. Niin minäkin. Matemaattisesti se ei kuitenkaan ole mahdollista. Jos väestön ajotaidot noudattavat niin sanottua normaalijakaumaa, korkeintaan puolet kuljettajista voi olla keskimääräistä parempia, toinen puoli on keskimääräistä huonompi.

Aito tilanne. Linja-auto menee reippaasti ohi, vaikka ajan suurinta sallittua nopeutta.

Maantieraivo voi paksusti. Keräämieni tööttäysten, valojen vilkutusten ja kansainvälisten sormimerkkien määrästä päätellen kuulun kuskien huonompaan joukkoon, vaikka en sitä vapaaehtoisesti tunnusta. Usein kanssakulkijoiden kimpaantumisen syynä on liikennemerkkien ohjeiden seuraaminen, esimerkiksi nopeusrajoitusten noudattaminen. Lainkuuliaisuus ei ehkä kuulu niiden keskimääräistä parempien kuskien ominaisuuksiin.

Audien, bemarien ja mersujen lisäksi ohitseni jyräävät reittiajossa olevat linja-autot. Turun ja Helsingin välisellä moottoritiellä se on sääntö, ei poikkeus. Linja-autoja kuljettavat ammattikuskit, jotka eivät vahingossa tai huvikseen ajaa liian lujaa. Sen vuoksi johtopäätös on, että ylinopeuksien täytyy olla liikennöitsijöiden tiedossa ja hiljakseen hyväksymiä. Aikataulut ovat niin kireitä, ettei niitä kykene muuten pitämään. Nopeus voi myös olla kilpailuvaltti siinä kuin halpa hinta, vaikka sitä ei sanota ääneen.

Holtittomat ohitukset raivostuttavat, mutta yritän ymmärtää. Ehkä ajorata on kiireisen kuljettajan ainoa tapa päteä. Suoritan alkeellista meditointia laskemalla yhdestä kymmeneen niin monta kertaa kuin on tarpeen mielen tasapainon palauttamiseksi.

Kohta toinen reittiajossa oleva bussi ajaa ohi.

Kun on sata lasissa, kaikki temppuilu on tuomittavaa. Siitä huolimatta itsehillintä ajoittain pettää: iloisesti hymyillen vilkutan ohi suhahtavalle teiden ritarille saaden hänet selvästi ymmälleen. Ehkä tyypin oma kiukku sulaa sääliksi, koska olen niin tyhmä, etten ymmärrä hänen etuoikeutettua erinomaisuuttaan meidän tierahvaan joukossa.

Isoautoisia huippukuskeja tuskin mikään saa noudattamaan nopeusrajoituksia, mutta ammattiautoilijoiden hiljaa hyväksytty erioikeus rapauttaa yleistä liikennemoraalia. Jos kyse on liikennepoliittisesta päämäärästä hoputtaa yksityisautoilijoita käyttämään julkisia, menetelmä on väärä. Seuraavan kerran auton ratissa pistän ehkä nilkan suoraksi.