Tag Archives: perhe

Kirjallisuusnobelistin tekstit koskettavat

 

    Vapun alla vuonna 1986 olin perheeni kanssa kävelyllä. Tulimme kodin lähellä sijaitsevan muistomerkin luokse ja pysähdyimme hetkeksi. Käänsin kasvot aurinkoon ja nautin lämmöstä ensi kertaa sinä keväänä. Valo kimmelsi monumentin jalustalla, tummasta kiillotetusta kivestä tehdyllä paadella. Kun siihen koski sormella, pintaan jäi raapaisun jäljet.

Tšernobylistä nousee rukous. Venäjänkielinen alkuteos ilmestyi 1997. Suomenkielinen laajennettu laitos 2015.

    Parin kolmen päivän kuluttua tuli tieto, että Ukrainan Tšernobylissä oli tapahtunut historian pahin ydinvoimalaonnettomuus ja radioaktiivista saastetta oli tuulten mukana kulkeutunut meille asti. Se oli ehtinyt saapua kotikulmilleni kävelyretken aikoihin. Selkäpiitä karmi, kun muistelin auringon kiloa tummalla kivellä. Olinko asettunut paistattelemaan radioaktiivisessa säteilyssä?

    Valko-Venäjän Minskissä asuva Svetlana Aleksijevitš kirjoitti tuosta ydinkatastrofista romaanin, Tšernobylistä nousee rukous, josta hänelle myönnettiin vuoden 2015 kirjallisuuden nobel-palkinto.

    Aleksijevitš oli kiertänyt haastattelemassa ihmisiä, joiden elämä ja kohtalot kiertyivät turman ympärille. Silminnäkijät ja heidän läheisensä kertovat kirjassa omalla äänellään, miltä silloin tuntui.

    Kokijoita oli monenlaisia, osa vakavasti säteilyn vammauttamia, osa sen aiheuttamista kroonisista sairauksista edelleen kärsiviä. Useat olivat menettäneet omaisiaan ja ystäviään. Tuhoutuneen voimalan lähistöllä asuneet joutuivat jättämään kotinsa, omaisuutensa ja eläimensä lähtiessään evakkoon. Mitään ei saanut ottaa mukaan, koska kaikki oli saastunutta. Myös ruoka ja vesi.

Sodalla ei ole naisen kasvoja. Venäjänkielinen alkuteos ilmestyi ensimmäisen kerran 1985. Uusi, laajennettu suomenkielinen laitos 2017.

    Radioaktiivisen säteilyn aiheuttama tuho ja kärsimys ovat niin kauheita ja kokonaisvaltaisia, ettei kaikkea millään voi tuoda esiin yhdessä teoksessa. Tšernobyliä kohdanneen täydellisen katastrofin kuvaus onnistuu kuitenkin valottamaan kattavasti yksittäisten ihmisten kokemusten kautta koko yhteisön tuntoja. Se ei esittele tapahtumia numeroina tai euroina, vaan tunteina ja ihmiskohtaloina. Siinä se onnistuu nobelin arvoisesti.

    Seuraava Svetlana Aleksijevitšin teos, Sodalla ei ole naisen kasvoja, julkaistiin suomeksi pari vuotta palkitun jälkeen, vaikka se on aikaisemmin kirjoitettu. Kirjan tekotapa on sama. Toiseen maailmansotaan osallistuneet naiset kertovat muistojaan ja tuntojaan.

    Miehisen sodan kuvaaminen naisten kokemusten kautta on tärkeää, mutta ei ainutlaatuista. Useat meistä ovat saaneet kuulla aikalaiskertomuksia sodassa olleilta naisilta. Lottana toiminut äitini osasi erottaa ilmakuvien perustella omat ja vihollisen sodan aikana käyttämät lentokoneet melkein elämänsä loppuun saakka.

    Naisten sota on nopeasti luettu loppuun. Viimeisen sivun jälkeen mieleen hiipii epäilys, että ilman kirjailijan saamaa kansainvälistä tunnustusta sitä tuskin olisi julkaistu suomeksi.

    Mielenkiintoisinta kertomusten joukossa ovat neuvostojoukkojen tunnelmat silloin, kun soditaan Suomea vastaan. Naisten elämä sodan jaloissa näyttää olleen samanlaista riippumatta siitä, millä puolella rintamaa elettiin.

Saako lemmikkiä surra?

    Lainasin otsikon luterilaisen seurakuntayhtymän koteihin jakamasta mainoslehtisestä. Kirjoitusta varten haastateltu seurakuntapappi pohti, miten Raamattu arvottaa lemmikkieläimiä, mutta hän ei ollut löytänyt selkeää vastausta. Kun pyhän kirjan tekstissä puhutaan koko luomakunnasta, papin tulkinnan mukaan siihen käsitteeseen sisältyivät myös eläimet.

Perheen lemmikki, joka siirtyi ajasta iäisyyteen kahdenkymmenen vuoden korkeassa iässä.

    Kirkolla ei ole yhteistä kantaa, miten suhtautua lemmikkeihin. Eläimet asuvat kodeissa ja niillä tuntuu olevan perheenjäsenen asema. Pappi kertoi edelleen, että seurakunnassa oli järjestetty sururyhmä lemmikkinsä menettäneille, mutta siitä oli tullut palautetta. Eläintä ei pidä kohdella kuin ihmistä. Lemmikin suremista pidettiin eläimen inhimillistämisenä.

    Tässä kohdassa on syytä kysyä, inhimillistääkö sureminen kohteensa? Jos ihminen joutuu hyvin ikävään tilanteeseen, jossa hän esimerkiksi menettää kotinsa, surua pidetään luonnollisena. Kenenkään mieleen ei tule, että kyse olisi kodin inhimillistämisestä. Toisen ihmisen kokeman menetyksen vähättely on ylimielistä ja osoittaa myötätunnon puutetta. Kiintymys on merkittävä tunne sen kokijalle kohteesta riippumatta.

    Ilo, suru, pelko, inho ja viha ovat kehityshistoriallisesti vanhoja perustunteitamme. Ne ovat kehittyneet auttamaan meitä ympäristöön sopeutumisessa. Tunteet ohjaavat kohti hyvinvointia tukevia asioita ja toisaalta ne saavat meidät välttelemään vahingollisia.

    Ihmisiin ja lemmikkieläimiin kohdistuvien tunteiden aivoperusta on osoittautunut melko samanlaiseksi. Magneettikuvauksessa äidin aivoissa aktivoituivat paljolti samat alueet, kun hän katsoi kuvaa joko lapsestaan tai koirastaan. Tulos osoitti, että molempien valokuvien nostattamat ilon ja kiintymyksen mielentilat olivat tunnekokemuksina toistensa kaltaisia.

Tuhkauurna on jäljellä rakkaasta kissasta.

    Jatkuvasti lisääntyvä luonnontieteellinen tieto on kaventanut ihmisen ja muiden eläinlajien välisiä eroja. Eläimet käyttävät työkaluja tarkoituksenmukaisesti. Ne osaavat etsiä luonnosta kivennäisiä ravinnon täydennykseksi sekä käyttää kasveja suolistoloisten häätöön. Eläimet kommunikoivat monipuolisesti äänillä ja eleillä. Aikaisemmin ehkä pidimme niiden käyttäytymistä tarkoituksettomana, mutta nyt tiedämme paremmin: kyse on tehokkaasta viestinnästä.

    Vauvasta saakka opimme katsomaan toisiamme kasvoihin ja tulkitsemaan niillä näkyviä tunteita.  Esimerkiksi ilo, ja viha on helppo erottaa. Tutkimusryhmäni on osoittanut, että myös koirat pystyvät samaan. Ne erottavat helposti iloiset ja vihaiset ihmiskasvot toisistaan. Kasvot ovat tunteiden peili. Ominaisuus on niin perustavanlaatuinen, että kyky ymmärtää kasvojen välittämiä tunteita ylittää lajien väliset rajat.

    Kun eläinten kykyjä ja tunteita halutaan mitätöidä, sanotaan helposti, että eivät ne mitään ymmärrä. Elukat vain elävät vaistojensa varassa. Vaisto saa emon huolehtimaan jälkeläisestään, ei järki tai ymmärrys. Mutta jos vaisto onkin tunne, emon kiintymystä poikaseen vastaavalla tavalla kuin äidin kiintymys vauvaan. Myös suru jälkeläisen menetyksestä lienee samankaltainen. Miten huomioimme eläimen surun?