Tag Archives: stressi

Voikukan opetuksia koronakeväänä

Useamman viikon kotoilu ja töiden tekeminen etänä sujuivat kohtuullisen hyvin. Kunnes. Epämukavuus alkoi kylmyyden, pilvien ja sateiden väistyttyä. Sinisen taivaankannen kultainen valopallo lämmittää jo sen verran, että lasein suojatulla parvekkeella on melkein kuuma.

Pakko lähteä ulos kokemaan kevät. Moni muukin on tehnyt samoin, eivätkä kaikki piittaa kanssakulkijoista. Viranomaisten ohjeen mukainen parin metrin etäisyys muihin kutistuu helposti vaaksan mittaiseksi.

Lenkkipolun varrelta löytyi maalattuja kiviä. Tekijästä ei ole tietoa, mutta kiitos hänelle. Pienellä teolla hän puhuttelee meitä tuntemattomia.

Ehkä kulkuväylien keskellä järkähtämättä etenevät ovat turtuneet koronaviruksen tartuntavaaraan. He ovat kuin tulivuoren juuren asukkaat. Laavavyöry ei pelota, koska sen mahdollisuus on osa arkea. Paikalle sattuvien matkailijoiden takaraivossa pelko kuitenkin kolkuttaa koko ajan. 

Tai sitten he ovat vapaamatkustajia, jotka eivät välitä. He saattavat kokea elävänsä omaa elämäänsä ja antavansa myös toisten elää.  Yhteisvastuu pandemian selättämisestä ei heille merkitse mitään. Ei minuun mikään tartu, enkä tartuta muita. Muut voivat hypellä tien sivuun ja piilotella maskien takana, jos niin haluavat. Minä kuljen missä mielin.

Kotini lähellä virtaavan joen rannalla joku on ajatellut toisin. Hän on halunnut ilahduttaa ulkoilureitillä kulkijoita. Polun varteen on tuotu värikkäitä kiviä. En tiedä, kuka sen on tehnyt, mutta pysähdyn katsomaan. Kiviin on maalattu eläinhahmoja. Ei kovin taitavia, mutta mukavan värisiä. Tuntematon rohkaisee tuntemattomia virusten välttelijöitä.

Kivilöydön jälkeen tunnen tarvetta vaihtaa suuntaa. Etsiydyn vähemmän ruuhkaisille kulkureiteille. Se tarkoittaa, että pitää poistua poluilta ja siirtyä päällystetyille jalkakäytäville. Minkä maisemissa menettää, se korvautuu siedettävällä välillä muihin ulkoilijoihin.

Voikukka puskee esiin kivien välistä tupakantumpin viereen. Pitää ihailla sen sitkeyttä ja elämänhalua.

Sitten odottamaton sattuu kohdalle. Kevään ensimmäinen voikukka puskee pikkuaurinkoaan ylös kasvojani kohti. Taas kävely taukoaa. Sinnikäs kasvi hyödyntää sen vähän, mitä sillä on. Sentin parin leveydeltä maanpintaa. Vieressä tupakantumppi pitää seuraa, kunnes siivotaan pois. On myös mahdollista, että joku nyppäisee irti voikukan, mutta sille ei voi mitään. Kaupunkiympäristö on ankara.

Palaan kotiin. Tartuntariskeistä piittaamattomat ihmiset ärsyttävät ja sen vuoksi olen usein lenkin jälkeen stressaantunut. Tällä kerralla on toisin. Vaatimattomasti maalatut pikkukivet ja ensimmäinen voikukka muuntuivat hyvän olon tunteeksi.

Vaikeissa oloissa voikukka tyytyi vähään ja kukoisti. Se ei ärsyyntynyt nikotiinin kyllästämästä lähinaapuristaan. Ehkä minun kannattaisi ottaa siitä esimerkkiä. Olla tyytyväinen pieneen omaan tilaan ja jatkaa muiden väistelyä. Jaloillani voin astua mahdollisimman kauas eteeni sylkevien ja naaman vieressä purkkapalloja paukuttelevien vapaamatkustajien tieltä. Voikukalla ei sitä vaihtoehtoa ole.

Koukussa itsensä mittaamiseen

Terveyssuositukset kehottavat liikkumaan enemmän. Tavoitteena on tarpoa vähintään 10 000 askelta joka päivä. Se vastaa noin seitsemän ja puolen kilometrin taivalta. Yltiöpäisimmät uskovat vasta 17 000 päivittäisen askeleen tuottavan todellista terveyshyötyä.

Aloin pohtia omia rutiineita, mutta en kyennyt minkäänlaiseen arvioon askeleina mitattavan liikunnan määrästä. Käyn ohjatussa ryhmäliikunnassa useamman kerran viikossa, mutta senkään tuottamista askelmääristä ei ollut arviota.

Aktiivisuusmittari asettui kellon viereen ranteeseen. Kello on tarpeeton, koska ajan näkee aktiivisuusmittarista, mutta en malttanut siitä luopua.

Älypuhelimesta löysin sattumalta askelmittarin, jonka lukemia aloin seurata. Puhelimen rekisteröimät askelmäärät jäivät vaatimattomiksi, joinakin päivinä saavutin vain kymmenesosan tavoitteesta. Syynä on, etten kanna puhelinta mukana. Töissä ja kotona se lojuu suurimman osan ajasta pöydällä. Lasketut askeleet ovat peräisin ajalta, jonka puhelin on olkalaukussa ja laukku olkapäällä. 

Pari viikkoa sitten rannekelloni sai vierelleen kilpailijan. Kiinnitin ranteeseen aktiivisuusmittarin. Sen perusnäytössä on askelluvun lisäksi kellonaika. Lyhyen kokemuksen perusteella aktiivisuusmittarin kellossa on se etu, että kesäaikaan siirryttäessä se päivittyi automaattisesti.

Kun aloin käyttää aktiivisuusmittaria, ensimmäiseksi kerroin sille tietoja itsestäni: pituus, paino ja syntymäpäivä. Nämä tiedot syötin mittarin kanssa yhteydessä olevaan älypuhelimen sovellukseen. Välttämättömien perustietojen jälkeen aktiivisuumittari antoi ensimmäisen suosituksen päivittäiseksi askelmääräksi.

Suositukseni oli 7150 askelta. Algoritmi suhteuttaa liikkumisen määrän ikään. Normia alhaisemmasta lukemasta voi päätellä, että tukevassa keski-iässä ollaan. Saavutin tavoitteen melko helposti ja heti seuraavana päivänä se oli korkeampi. Näin on käynyt joka päivä. Jos liikun tarpeeksi, seuraava tavoite on suurempi. Asia toimii myös toisinpäin. Jos tavoite ei täyty, seuraavana päivänä löydän aktiivisuusmittarista vähän pienemmän lukumäärän. Algoritmi näyttää osaavan kannustamisen taidon. Tavoite ei koskaan ole toivottoman kaukana.  

Oranssi väri kertoo, että mittauspäivänä olen ollut melkoisen stressaantunut koko ajan. Sininen väri merkitsee lepoa.

Käytän vain askelmittaria, mutta laite osaa eritellä muun muassa kävelyn, juoksun, pyöräilyn ja uinnin. Halutessa näkyviin saa myös noustujen rappusten lukumäärän. Itse voin vielä lisätä muita urheilusuorituksia, joita haluan seurata. En ole testannut, miten laite mittaa joogaa tai pilatesta.

Askellaskurin pakollisena kylkiäisenä saan tiedon sykkeestä ja sykevälivaihtelusta. Jälkimmäistä käytetään stressin määrän arviointiin. Ajoittain huvittelen kurkkaamalla, onko stressitasoni melko vai hyvin korkea. Lepolukemia saan vain ollessani makuulla. Itsensä tarkkailu teknologian avulla ei oikeastaan ole minun juttuni.

En tarvitse laitetta kertomaan, miten nukuin. Jos takana on hyvin tai huonosti nukuttu yö, tunnen sen aamulla jo ennen kuin avaan silmäni. Siitä huolimatta aktiivisuusmittari on alkanut kiehtoa. Se koukuttaa kuin some, mutta tirkistelyn kohteena ovat omat ruumiintoiminnot.

Uusi tieto siirtää eläinten inhimillistämisen rajoja

Kissan katse on tutkimaton. Olisi mielenkiintoista edes hetken ajatella ja kokea kuin kissa.

    Perheen kaksi kattia ovat sisäkissoja. Veljekset ovat eläneet toistensa seurassa syntymästään saakka. Jos toinen lähtee eläinlääkäriin, kotiin jäänyt ryhtyy etsimään toveriaan. Se kulkee huoneesta toiseen ja päästelee kutsuvia kurkkuääniä. Kissat naukuvat vain ihmisille, eivät toisilleen.

    Mirrin poikkeava käytös on osoitus johdonmukaisesta reaktiosta ympäristön muutokseen. Kun veli yllättäen on kadonnut, sitä pitää etsiä.

    En tarkkaan tiedä, miten yksinäinen viiksiniekka kokee tilanteen, mutta jotain erityistä sen mielessä liikkuu, koska se toiminta on niin määrätietoista. Ihmiseltä voidaan vastaavassa tilanteessa tiedustella, miltä hänestä tuntuu. Eläimen kyseessä ollen voimme vain tarkkailla sen käytöstä ja yrittää siitä päätellä. Ehkä kotona olija on hämmentynyt omasta puolestaan, kun on yllättäen jäänyt omilleen.  Tai ehkä se on jotenkin huolissaan kumppanistaan, mihin se on joutunut.

Koira ymmärtää ihmisen ilmeitä ja eleitä muita eläimiä paremmin. Kuva Pixabay.

    Tässä vaiheessa monet moittivat, että eläinten tunteista puhuminen on niiden inhimillistämistä. He tarkoittavat, että annamme eläimille ominaisuuksia, joita on vain ihmisillä. Tunteiden osalta väite ei kuitenkaan päde. Ihmisillä ja muilla eläinlajeilla on tunteiden kaltaisia mielentiloja.

    Viimeisten vuosien aikana tiedeyhteisö on tutkimusnäytön perusteella hyväksynyt tosiasian, että eläimillä on tunteita. Yksimielisyys kohdistuu nimenomaan evoluution aikana jo varhain muodostuneisiin niin sanottuihin perustunteisiin. Eläimet voivat kokea pelkoa, vihaa ja surua, mutta myös iloa tai ainakin jonkinlaista mielihyvää. Elämykset eivät välttämättä ole samanlaisia kuin omamme, mutta lähellä niitä.

    Asia on järkeenkäypä. Tunteet ohjaavat käytöstä ja auttavat meitä elämään muiden seurassa. Jos tuttu ihminen puhkuu kiukusta, lähestymme häntä eri tavoin kuin hänen leveästi hymyillessään. Ääritapauksessa luovumme kokonaan lähestymisyrityksestä juuri sillä hetkellä ja päätämme palata asiaan myöhemmin.

    Sama pätee eläimiin. Jos koira tahtoo mennä lähelle uhkaavasti murisevaa lajitoveria, se tekee sen eri tavalla kuin kohdatessaan häntää heiluttavan karvakuonon.

    Toisen yksilön tunteiden tulkinta ja oman käytöksen sopeuttaminen sen mukaiseksi toimii myös lajien välillä. Vihaiselta näyttävää koiraa varomme, mutta ystävällisesti katselevaa nelijalkaista menemme ehkä tervehtimään.

Leikkivän ihmisen ja koiran ilon tunne on samankaltainen. Kuva Pixabay.

    Koirat puolestaan ovat ylivertaisia tulkitessaan oman lajimme eleitä ja kasvojen ilmeitä. Erityisesti tavatessaan tutun ihmisen, koira toimii ihmisessä havaitsemansa tunnetilan mukaisesti. Se voi esimerkiksi ehdottaa leikkiä, vetäytyä syrjään tai pelkästään mennä luokse.

    Eläinten inhimillistämisen mahdollisuus on edelleen olemassa. Inhimillistämistä on, jos kuvittelemme eläimille ominaisuuksia, joita ei niillä ole tutkimuksissa osoitettu. Sellainen on esimerkiksi kostokäyttäytyminen.

    Nykyisen käsityksen mukaan eläimet eivät ole kostonhimoisia. Jos koira pissaa sisälle sen jälkeen, kun sitä on rangaistu, kyse ei ole kostosta. Lätäkkö lattialla lienee stressaantuneen eläimen reaktio rankaisuun, jonka syytä se ei ehkä ymmärtänyt. Koira voi myös olla peloissaan. Eläimen huomaamatta jääneet tulehdukset tai erilaiset kiputilat saattavat toisinaan aiheuttaa pissan lirahtamisen sopimattomaan paikkaan.

    Mitä paremmin ymmärrämme eläinten käyttäytymisestä, sitä vähäisemmiksi käyvät erot ihmisiin. Enemmän on kyse ominaisuuksien ja kykyjen aste-eroista kuin niiden puuttumisesta. Tämä tosiasia kannattaa hyväksyä, vaikka ottaisi koville.