Useamman viikon kotoilu ja töiden tekeminen etänä sujuivat kohtuullisen hyvin. Kunnes. Epämukavuus alkoi kylmyyden, pilvien ja sateiden väistyttyä. Sinisen taivaankannen kultainen valopallo lämmittää jo sen verran, että lasein suojatulla parvekkeella on melkein kuuma.
Pakko lähteä ulos kokemaan kevät. Moni muukin on tehnyt samoin, eivätkä kaikki piittaa kanssakulkijoista. Viranomaisten ohjeen mukainen parin metrin etäisyys muihin kutistuu helposti vaaksan mittaiseksi.
Ehkä kulkuväylien keskellä järkähtämättä etenevät ovat turtuneet koronaviruksen tartuntavaaraan. He ovat kuin tulivuoren juuren asukkaat. Laavavyöry ei pelota, koska sen mahdollisuus on osa arkea. Paikalle sattuvien matkailijoiden takaraivossa pelko kuitenkin kolkuttaa koko ajan.
Tai sitten he ovat vapaamatkustajia, jotka eivät välitä. He saattavat kokea elävänsä omaa elämäänsä ja antavansa myös toisten elää. Yhteisvastuu pandemian selättämisestä ei heille merkitse mitään. Ei minuun mikään tartu, enkä tartuta muita. Muut voivat hypellä tien sivuun ja piilotella maskien takana, jos niin haluavat. Minä kuljen missä mielin.
Kotini lähellä virtaavan joen rannalla joku on ajatellut toisin. Hän on halunnut ilahduttaa ulkoilureitillä kulkijoita. Polun varteen on tuotu värikkäitä kiviä. En tiedä, kuka sen on tehnyt, mutta pysähdyn katsomaan. Kiviin on maalattu eläinhahmoja. Ei kovin taitavia, mutta mukavan värisiä. Tuntematon rohkaisee tuntemattomia virusten välttelijöitä.
Kivilöydön jälkeen tunnen tarvetta vaihtaa suuntaa. Etsiydyn vähemmän ruuhkaisille kulkureiteille. Se tarkoittaa, että pitää poistua poluilta ja siirtyä päällystetyille jalkakäytäville. Minkä maisemissa menettää, se korvautuu siedettävällä välillä muihin ulkoilijoihin.
Sitten odottamaton sattuu kohdalle. Kevään ensimmäinen voikukka puskee pikkuaurinkoaan ylös kasvojani kohti. Taas kävely taukoaa. Sinnikäs kasvi hyödyntää sen vähän, mitä sillä on. Sentin parin leveydeltä maanpintaa. Vieressä tupakantumppi pitää seuraa, kunnes siivotaan pois. On myös mahdollista, että joku nyppäisee irti voikukan, mutta sille ei voi mitään. Kaupunkiympäristö on ankara.
Palaan kotiin. Tartuntariskeistä piittaamattomat ihmiset ärsyttävät ja sen vuoksi olen usein lenkin jälkeen stressaantunut. Tällä kerralla on toisin. Vaatimattomasti maalatut pikkukivet ja ensimmäinen voikukka muuntuivat hyvän olon tunteeksi.
Vaikeissa oloissa voikukka tyytyi vähään ja kukoisti. Se ei ärsyyntynyt nikotiinin kyllästämästä lähinaapuristaan. Ehkä minun kannattaisi ottaa siitä esimerkkiä. Olla tyytyväinen pieneen omaan tilaan ja jatkaa muiden väistelyä. Jaloillani voin astua mahdollisimman kauas eteeni sylkevien ja naaman vieressä purkkapalloja paukuttelevien vapaamatkustajien tieltä. Voikukalla ei sitä vaihtoehtoa ole.