Kohon painuessa vedenpinnan alle kiristin ongenvavasta otetta kihertävän jännityksen vallassa. Kokemuksesta tiesin, että pienikin sintti pisti kunnolla hanttiin, kun se taisteli henkensä edestä. Nostettuani saaliin vedestä irrotin koukun syvältä sen nielusta ja laskin merenelävän soutuveneen pohjalle pomppimaan. Kalan tuntemuksia en pohtinut. Kovin oli pieni soppaan, totesin ehkä hitusen pettyneenä.
En ole muistojeni kanssa yksin. Useimmat ovat joskus tehneet samankaltaisen mieleenpainuvan onkiretken. Harrastuskalastus onkin yleisimpiä vapaa-ajan viettotapoja, jopa pari miljoonaa suomalaista narrailee eväkkäitä huvikseen. Onkiminen on maksutonta ja jokamiehenoikeus vähäisin rajoituksin tarjoaa moninaisia mahdollisuuksia valita mieleinen onkipaikka. Laatimalla sallivat säädökset yhteiskunta viestii, menkää onkimaan.
Luonnossa liikkuminen on erinomaista vastapainoa kaupungistuneelle elämälle ja tiukalle työtahdille. Eläinlajina muiden joukossa meistäkin löytyy syvältä kumpuava vapauden kaipuu ja ainakin hetkittäinen tarve kokea luonnon läheisyys, olla osa luonnon kiertoa. Virkistyskalastuksessa on lopulta kyse alkukantaisesta selviytymiskamppailusta, ravinnon hankinnasta, taistelusta elämästä ja kuolemasta, laji lajia vastaan. Vahvempi voittaa.
Voittajan hymy. Kuva on osa metsähallituksen ilmoitusta, joka julkaistiin keväällä 2015.
Kalajutuilla on maineensa tarinoina, joihin ei kannata luottaa. Siksi sanojen vakuudeksi otetaan valokuvia voittajasta ja voitetusta. Oheisessa kuvassa saalistajan kasvoilta paistaa onnistumisen riemu. Iso mies esittelee suusta repien ja selkäevää avaten pienikokoista ahventa kuin harvinaista riistaa. Kalasta ei voi varmasti sanoa, onko se tajuissaan. Toivottavasti ei. Kuvan täytyy olla parodia, jonka tarkoituksena on saada katsoja hyvälle tuulelle. Silloin hän on alttiimpi tekemään ostopäätöksen. Kyse on metsähallituksen mainoksesta.
Eläinten hyvinvointi on nykyään luonteva osa julkista keskustelua, mutta kaloja se ei vielä koske. Kalastustarinat eivät missään vaiheessa esitä lajien välistä kamppailua vedenalaisesta näkökulmasta. Useat kalastajat ovat tuskin edes ajatelleet, että kala voisi kärsiä voimainmittelössä.
Kalan piina alkaa, kun se syötin nieltyään joutuu ponnistelemaan siiman vetovoimaa vastaan. Suuhun tai syvemmälle ruoansulatuskanavaan kiinnittyneiden koukkujen aiheuttamista kokemuksista meillä ei ole minkäänlaista tietoa. Varmaa kuitenkin on, että vedestä pois pakotettu kala kärsii. Kala hengittää vettä, mutta ilmasta hapen saanti on sille vaikeaa. Kun sanomme, että haukkoo henkeä kuin kala kuivalla maalla, puhumme hapen puutteeseen tukehtuvasta elävästä eläimestä. Yleensä emme kuitenkaan jää pohtimaan vertauskuvan sisältöä sen enempää.
Ajatus kalojen kyvystä kärsiä voi jopa herättää hilpeyttä. Yleinen huomautus on, ettei pidä olettaa eläimillä ja varsinkaan kaloilla olevan ihmisten ominaisuuksia. Uusin tieteellinen tieto kuitenkin osoittaa, että kalat ovat tuntevia olentoja. Niitä on erilaisia persoonallisuuksia, rohkeita ja ujoja. Kalat myös osoittavat poikkeavaa käyttäytymistä samoissa tilanteissa, joissa meihin sattuu. Siksi on perusteltua olettaa, että kalatkin voivat tuntea kipua ja sen seurauksena kärsiä.
Emme voi tarkkaan tietää, millaista kalojen kärsimys omaamme verrattuna on, mutta joka tapauksessa kyse on ikävästä kokemuksesta. Sen vuoksi meidän on aika arvioida tarkemmin, miten kohtelemme kaloja. Vähintä mitä voimme tehdä, on tainnuttaa saalis, kun pakotamme sen pois luonnollisesta elinympäristöstään.