Lähtiessäni Turun vihreiden kuntavaaliehdokkaaksi 2021 koronavirus rajoitti vielä vahvasti arkea. Puhuttiin tulossa olevista digivaaleista, joihin kaltaiseni vähäpuheinen ja uusia sosiaalisia tilanteita karttava noviisi voisi jotenkin solahtaa mukaan.
Demokratian ydintä ovat vapaat ja riippumattomat vaalit, joihin jokaisella on oikeus asettua ehdolle. Mutta miten ehdolle asettumisen yhdenvertaisuus toteutuu, kun vaalitapa vääjäämättä suosii ulospäin suuntautuneita henkilöitä?
Arviot väestön intro- ja ekstroverttien persoonallisuustyyppien määristä vaihtelevat. Yhden tutkimuksen perusteella ekstroverttejä on enemmän, toisen arvion mukaan molempia on suunnilleen saman verran.
Näistä lähtökohdista ja kokemukseen perustuen voisi spekuloida, että yhteisistä asioista päättävät luottamushenkilöt ovat useammin sosiaalisia ja ulospäin suuntautuneita kuin sisäänpäin kääntyneitä.
Kun ujo introvertti yllättää itsensä ryhtymällä kuntavaaliehdokkaaksi, hän on heti pois mukavuusalueeltaan. Sometilien profiilikuvien vaihtaminen kissan kasvoista omaan naamaan oli ensimmäinen stressitesti.
Tein digivaalikampanjan kotona sosiaalisen median sähköisillä alustoilla, Facebookissa ja Instagramissa. Somekiusaamisen mahdollisuus oli tiedossa alusta asti.
Kun sain ensimmäisen viestin, että sinun kaltaisiasi ihmisiä ei pitäisi olla olemassa, tuohduin, mutta vain hetkeksi. Ehkä olin samaa mieltä kirjoittajasta, mutta en kertonut sitä hänelle. Henkisen ja teknisen vertaistuen avulla opin nopeasti piilottamaan öyhöttäjien kommentit.
Kun alkuperäinen huhtikuun vaalipäivä siirrettiin terveysturvallisuuden vuoksi kesäkuuhun, myös kampanjointiaika pidentyi parilla kuukaudella. Se merkitsi itsensä mainostamisen jatkumista ja kustannusten kasvua.
Lähellä uutta äänestyspäivää koronatilanne helpottui sen verran, että vaalityötä voitiin tehdä ulkona. Tuntemattoman henkilön pysäyttäminen kadulla politiikasta puhumista varten oli noviisille aikamoinen haaste, mutta vertaistuella pääsin alkuun.
Kaduilla kohtaamani vieraat ihmiset osoittautuivat mukaviksi ja muutamien kanssa sukeutui rakentava keskustelu. Rajallisesta kokemuksestani huolimatta ehdin kuulla monenlaisia ehdotuksia kaupunkiympäristön ja asumiskokemuksen parantamisesta. Viheralueista ja maksuttomista parkkipaikoista ei haluttu luopua.
Tein vaalikampanjan lähes yksin ilman kampanjapäällikköä tai vaalitiimiä. Somen käytöstä sain vinkkejä lähisukulaiselta. Nyt tiedän enemmän hakukoneiden logiikasta ja Facebookin algoritmien toiminnasta.
Maksoin kampanjani kulut omasta pussista. Virallisen vaalirahoitusilmoituksen voi lukea Valtiontalouden tarkastusviraston sivuilta.
Vaikka itseään on vaikea myydä, suosittelen kuntavaaliehdokkaaksi ryhtymistä neljän vuoden kuluttua. Vakuudeksi lainaan filosofi Friedrich Nietzschen lentävää lausetta: mikä ei tapa, se vahvistaa.