Tag Archives: Elisa Aaltola

Arvio kirjasta Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia

Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia

Plutarkhos

Gaudeamus 2015

Suomentaneet Tua Korhonen ja Liisa Kaski   

Plutarkhos: Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia

Plutarkhos: Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia

    Plutarkhos oli kreikkalainen filosofi ja tuottelias kirjoittaja, joka eli luultavimmin vuosina 45 -120 jaa. Teksteissään Plutarkhos pohti muun muassa ihmisten ja eläinten välistä suhdetta. Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia -teokseen on koottu aiheeseen liittyviä osia hänen kolmesta dialogistaan.

    Suomentajat ovat varustaneet kirjan antoisilla lisäyksillä Plutarkhoksen ja antiikin ihmisen eläinsuhteesta yleensä. Ne taustoittavat Plutarkhoksen ajatusten polkuja hänelle, joka ei kovin hyvin tunne ensimmäisen vuosisadan kreikkalais-roomalaista yhteiskuntaa ja sen kulttuuria. Ympäristö- ja eläinetiikan dosentti Elisa Aaltola on kirjoittanut teoksen jälkisanat.

    Dialogi on erinomainen esitysmuoto, koska se antaa kirjoittajalle mahdollisuuden kertoa samanvertaisesti vastakkaisista mielipiteistä paljastamatta henkilökohtaista näkemystään. Suomentajien selvitysosassa tuodaan esiin Plutarkhoksen mahdollisia omia näkökantoja, jotka eivät välttämättä selviä teoksen alkuperäisistä kirjoituksista. Todennäköisesti Plutarkhos edusti näkemystä, jonka mukaan eläimillä on järki ja mielikuvitus.

    Kirjan viininjuonnilla piristetyssä leikkimielisessä kilpaväittelyssä pohditaan, ovatko maa- vai vesieläimet älykkäämpiä, ja myös sitä, kumpien pyydystäminen vaatii enemmän taitoa.

    Maaeläimet tapoineen ovat tutumpia, koska elinympäristömme on samankaltainen. Mutta myös merielävät ovat älykkäitä ja taitavia, koska niiden saalistaminen on niin vaikeaa. Erityisesti ihailtiin delfiinien pyyteetöntä ystävällisyyttä ihmisiä kohtaa: vedessä hätään joutuneiden uimareiden kannattelu ja auttaminen rantaan oli tunnettua jo kaksi vuosituhatta sitten, vaikka useimpien tietoon se on tullut YouTube -videoista.

    Molemmat kilpailijat osoittivat eläinten olevan osallisia järjestä, koska ne osaavat suunnitella ja valmistautua, niillä on muisti ja tunteet sekä halu huolehtia jälkikasvusta. Sen lisäksi hyvä kohtelu aiheuttaa niissä kiitollisuutta, huono kohtelu kaunaa tuskan aiheuttajaa kohtaan.

    Yhtäläisten perusteluiden vuoksi kilpaväittely päättyi ratkaisemattomana. Kumpikaan eläinryhmä ei ollut toista parempi. Sen sijaan väittelyn tuomari totesi molempien puhujien yhdessä todistaneen niitä vastaan, jotka eivät suo eläimille järkeä ja ymmärrystä. Tuloksena oli, että sanailun tuoksinassa eläinten älykkyys tuli todistetuksi.

    Kirjoituksissa puhutaan paljon lihansyönnistä ja se oikeutuksesta. Aihe on hyvin ajankohtainen tälläkin hetkellä. Plutarkhos moittii, että ainoana eläinlajeista ihminen syö kaikkea. Lihansyöntimme ei johdu ravinnon hankinnan keinojen puutteesta vaan ylellisyydenhimosta ja kyllästymisestä perusravintoon. Sen vuoksi teurastamme eläviä olentoja paljon raaemmin kuin villeinkään petoeläin.

    Länsimaisen eläineettisen keskustelun vakionimiä ovat 1500-luvun viimeisinä vuosina syntynyt ranskalainen filosofi Rene Descartes, jonka lähti siitä, että eläimet olivat pelkkiä mekaanisia koneita. Hänen vastaparikseen ja nykyisen eläinsuojelun isäksi nimetään usein englantilainen Jeremy Bentham, 1700-luvulla vaikuttanut valistusfilosofi, jonka mukaan eläinten kyky kärsiä edellyttää, että kohtelemme niitä hyvin. Varhaisempia ajattelijoita huomioidaan harvoin tai sitten heitä ei tunneta, vaikka syytä olisi.

    Plutarkhoksen ajatuksiin tutustuessa ei voi olla hämmästymättä, miten osuvia hänen kirjoituksensa ovat edelleen, vaikka niiden tuottamisesta on kulunut kaksituhatta vuotta. Suosittelen kirjan lukemista jokaiselle asiasta kiinnostuneelle. Ajanlaskumme mittainen aika ei ole sumentanut eläimiä vahingoittavaan käytökseemme kohdistuvaa terävää analyysiä. Plutarkhoksen sanoin, joko luovumme tähänastisesta elämäntavastamme tai luovumme oikeudenmukaisuuden käsitteestä.

Arvio kirjasta Eläimet yhteiskunnassa

Eläimet yhteiskunnassa
Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.)
I
nto Kustannus Oy, 2015 

Eläimet yhteiskunnassa

Eläimet yhteiskunnassa.

    Eläinten hyvinvointi on viime aikoina tullut luontevaksi osaksi julkista keskustelua. Siksi on tärkeää, että kotimaisin voimin on tuotettu kirja, joka pohtii eläinten asemaa nimenomaan suomalaisista lähtökohdista.

    Ihmisen biologinen ja yhteiskunnallinen asema muiden eläinlajien joukossa on murrosvaiheessa. Biologi Jussi Viitala todistaa ominaisuus kerrallaan, miten ihminen on hyvin tyypillinen nisäkäs. Kaikilla meillä on vastaavat ruumiinosat, joiden tehtävät ja toiminnot ovat samankaltaisia. Tämä koskee myös aivoja, joten on hyvin mahdollista, että samankaltaisuus liittyy myös mielen toimintaan. Emme taida olla niin ainutlaatuisia kuin ehkä haluamme uskoa.

    Filosofiassa ihminen on määritelty sellaiseksi, mitä eläin ei ole, toteaa sosiologi Salla Tuomivaara. Kun eläimiä on tieteellisen tutkimuksen avulla opittu paremmin tuntemaan, varsinaiset ominaisuuksien eroavuudet ovat kadonneet ja niiden tilalle on tullut pelkkiä aste-eroja. Ikivanha tapa ja tottumus pitävät meidät kuitenkin edelleen erillään muista eläimistä.

    Maanviljelys pysyvine asutuksineen toi mukanaan eläinten kasvattamisen. Samalla meihin juurtui hierarkkisen eläinsuhteen perusta, joka mahdollisti kotieläinten alistamisen pelkiksi tuotantovälineiksi. Filosofian dosentti Elisa Aaltola kysyy, kuinka me moraaliset ihmiset kykenemme hyväksymään tavat, joilla muita eläinlajeja yhteiskunnassamme kohdellaan? Hänen vastauksensa on itsepetos. Sen kourissa me tiedämme jotain, mitä emme halua tietää, ja lopulta arkielämässä toimimme kuin emme tietäisi. Itsepetos myös tekee meistä passiivisia emmekä sen vuoksi halua nostaa esiin kiusallisia asioita eläinten kärsimyksistä.

    Lihatalot ovat mainonnassaan muovanneet lihan syömisestä nationalistisen kysymyksen väittämällä, että jokaisella on oikeus syödä suomalaista lihaa. Näin toteaa poliittisen historian tutkija Noora Kotilainen. Kansallisuusaatteeseen liittyvä muukalaisvihamielinen ulottuvuus on myynnin edistämiseksi yhdistetty eläinten hyväksikäyttöä oikeuttavaan lajisortoiseen ajattelutapaan. Sen valossa eläin esitetään kansakunnan elinehtona, jonka ruumiin syöminen pitää talouden pyörät pyörimässä.

    Kaltaiselleni rivikansalaiselle lienee vaikeinta tulkita kirjailija ja teatterintekijä Laura Gustafssonin sekä kuvataiteilija Terike Haapojan kirjoitusta ’Mistä ei voi puhua – taide, eläin ja kielen ulkopuolinen’. Ripaus lisää yleistajuisuutta helpottaisi jokamiehen lukukokemusta. Kirjoittajien sinänsä ansiokas analyysi lähtee siitä, että puhekyvyn puuttuminen pudottaa eläimet merkitysten ulkopuolelle, tekee niistä merkityksettömiä. Ajankohtainen keskustelu eläinten asemasta yhteiskunnassa on kiinnostava, koska se haastaa kielen roolin ihmislajia rajaavana ominaisuutena. Voiko esimerkiksi lainsäädännössä sana subjekti eli teon tekijä tarkoittaa myös eläintä?

    Yllä oleva marinani tekstin haasteista ei johdu vain siitä, etteikö pelkän biologisen peruskoulutuksen saanut tumppu voisi ymmärtää ’taideasioita’. Kyllä voi, kun kirjoittaja niin haluaa. Kotimaisen kirjallisuuden tutkija Karoliina Lummaan ’Picoides tridactylus -lajin poeettinen kuvaus’ on suorastaan hurmaava erittely kolmen runoilijan pohjantikkarunoista. Vieläkin lausun ääneen esimerkkiriimejä.

    Suosittelen lukemaan kirjan, jossa kokeneet tekstinikkarit ovat asiantuntevasti paneutuneet oman alansa eläinkysymyksiin. Tuloksena on mielenkiintoinen valikoima näkemyksiä eläimistä yhteiskunnassamme. Erityisen hyvänä pidän lähdeluetteloa, josta voi tarkistaa tiedon alkuperän ja mahdollisesti löytää uusia. Kirja alkaa ja päättyy runoilla, joiden pelkistetty muoto korostaa erinomaisesti teoksen eläinsuojelullista näkökulmaa.