Tag Archives: kipu

Hyönteisruokaa pukkaa

    Lihansyönnistä on tullut ongelma. Nykyisen kaltainen eläintuotanto ei anna eläimille mahdollisuutta käyttäytyä, kuten ne luontaisesti haluaisivat. Lehmä ei voi vapaasti laiduntaa, sika ei voi tonkia ruokaa maasta, kana ei voi hiekkakylpeä auringonpaisteessa.  Sen vuoksi eläinten pitoon sisältyy selkeitä hyvinvointihaasteita.

Suolalla ja viinietikalla maustettuja kotisirkkoja.

    Naudat röyhtäilevät ilmakehään metaania, joka kiihdyttää ilmastonmuutosta. Karjan ruokkimiseksi raivataan lisää peltoalaa, mikä supistaa hiilinieluina toimivia luonnonvaraisia viheralueita. Sikalat haisevat ja sikojen lannan levittäminen pelloille tuottaa naapureille hajuhaittoja. Nykyisen kaltaisesta lihantuotannosta seuraa ympäristöongelmia lähialueilla ja maailmanlaajuisesti.

    Kasvisten puputtaminen on vaihtoehto, joka vähentää sekä tuotantoeläinten kärsimyksiä että elinympäristön tuhoja. Nyt hyönteisruoka on tulossa vegen rinnalle. Tavoitteena on korvata hyönteisproteiinilla ainakin osa selkärankaisista saadusta valkuaisaineesta.

    Elintarviketurvallisuusvirasto Evira työstää ohjeita, miten hyönteisiä saa kasvattaa ja valmistaa elintarvikkeeksi. Kiinnostuneet ovat ennakoineet lainsäädännön muutokset: verkosta löytyy osoitteita, joista itikoita voi tilata ruoaksi heti, kun se on sallittua.

    Maailmanmatkaajat ovat hyönteissyönnin konkareita. Kaukomailla selkärangattomat ötökät kuuluvat tavanomaiseen ruokavalioon. Arvion mukaan kolmannes maailman ihmisistä ainakin ajoittain ravitsee itseään hyönteisillä. Ei siis mikään globaalisti uusi asia.

Kissakin tykkää maustetuista kotisirkoista.

    Pari viikkoa sitten nautin ensimmäisen hyönteisateriani. Ateria ei ole tarkka ilmaisu kohtaamisesta lautasella keikkuvien kokonaisten kotisirkkojen kanssa. Soittoniekoista oli tehty välipaloja, suolalla ja viinietikalla maustettuja raksuja. Ei hullumpia. Haukatessa rouskahtivat ja suutuntuma oli mukavan rapea. Jonkin verran suolaisia, jälkimaku vähän tunkkainen.

    Possun, naudan ja lintujen lihan korvaaminen hyönteisillä kuulostaa hyvältä. Vähennetään tuotannon ympäristövaikutuksia ja samalla päästään kiusallisesta eettisestä kysymyksestä, kärsivätkö tuotantoeläimet?

    Ravintoasiantuntijat ovat pitkään suositelleet syömään enemmän kalanlihaa. Terveellisyyden lisäksi perusteena on ollut, että vesiviljely poistaa yhden ongelman. Kalat eivät kipuile. Kuluneena vuosikymmenenä tiedeyhteisö on kuitenkin hyväksynyt tosiasian, että myös kalat tuntevat kipua ja ne voivat kärsiä. Ympäristöhaittojen lisäksi kalojen kasvatus kasseissa ja altaissa aiheuttaa niille sairauksien lisäksi stressiä.

Skorpionit ovat makeita. Ainakin tikkarissa.

    Viimeiset vuodet on tutkittu myös hyönteisiä. Niiltä on löydetty samankaltaisia kipua lieventäviä järjestelmiä kuin selkärankaisilta. Lajinkehityksen tuloksena elimistön rakenteilla on tarkoitus. Hyönteisten mahdollisesti kipua kontrolloiva järjestelmä antaa syyn kysyä, voivatko ne kokea jonkinlaista kipua ja siihen liittyvää kärsimystä?

    Hyönteisruoka voi vähentää lihantuotannon ja kalankasvatuksen ympäristöongelmia, mutta eläintenpidon eettiset kysymykset ovat entistä kimurantimpia.

 

Kalat eivät hymyile

   

Lahnoja ja siikoja kalakaupan tiskillä.

Lahnoja ja siikoja kalakaupan tiskillä.

    Jonottaessani ruokakaupan kalatiskillä huomioni takertui jäärouheella lepäilevään joukkoon: sulavalinjaiset eväkkäät, lahnat ja pikkusiiat, lötköttivät tiiviisti vieretysten kuin konsanaan uidessaan tiukassa parvessa. Avoimet silmät ja suljetut suut tarjosivat vaikutelmaa virkeistä otuksista.

    Kauppiaan piiloviesti tuoreudesta tehosi ainakin minuun. Koin, että kalojen täytyi olla vastapyydettyjä. Tiskin takana oleva taulu kertoi, että myyntiartikkelit oli otettu vedestä kolme päivää aikaisemmin. Kaverit eivät siis olleet aivan tuoreita, vaikka siltä näyttivät.

    Oikeastaan on kauppiaiden onni, että kaloilla ei ole silmäluomia ja niiden nahka on tiukasti kiinni pään luissa ja kiduskansissa. Kasvojen jäykkä rakenne ja luomettomat silmät tekevät näistä veden elävistä ilmeettömiä. Kuollutkin kala voi näyttää melkein elävältä sopivassa asennossa ja ympäristössä.

    Yllä mainituista syistä myöskään kipu ja kärsimys eivät kiristä kalojen naamataulua samalla tavalla kuin omaamme. Tai jos kiristää, se tapahtuu tavalla, jota emme näe. Siksi emme voi ilmeen perusteella päätellä, sattuuko kalaan ja miten paljon, kun se ongen tai uistimen koukkujen varassa pakotetaan pois omasta vetisestä elinympäristöstään.

    Kalatiskin tietotaulu kertoi, että myytävät siiat olivat kasvatettuja. Siitä voi päätellä, että hopeakyljet olivat eläneet koko elämänsä ahtaassa altaassa, jossa ne olivat uineet pientä ympyrää tuhansien lajitoveriensa joukossa. Kenelläkään ei ole tietoa, miten kalat kokevat pieneksi rajatun kasvuympäristön. Voivatko ne stressaantua samalla tavalla kuin vaikka tehotuotannon siat tai siipikarja?

    Puhe kalojen omista kokemuksista nostaa herkästi hymyn huulille. Sekä kalojen aisteja että tiedollisia ja taidollisia ominaisuuksia on tutkittu niukasti. Sen vuoksi tiedämme niiden kyvyistä ja käyttäytymisestä vähemmän kuin muista hyödyntämistämme eläimistä. Viimeisin tutkimustieto on kuitenkin osoittanut muun muassa sen, että kaloilla on hyvä muisti, ne tunnistavat toisensa, leikkivät ja tekevät yhteistyötä.

    Meidän on vihdoin aika muuttaa käsitystämme ilmeettömistä kaloista. Eväkkään kohdatessaan voi yrittää miettiä, millainen sen elinkaari on mahtanut olla. Joka tapauksessa kalojen hyvinvointi on huomioitava entistä paremmin, oli sitten kyse kalastuksesta tai kaupallisesta kasvatuksesta.

Milloin kalat kärsivät

    Kohon painuessa vedenpinnan alle kiristin ongenvavasta otetta kihertävän jännityksen vallassa. Kokemuksesta tiesin, että pienikin sintti pisti kunnolla hanttiin, kun se taisteli henkensä edestä. Nostettuani saaliin vedestä irrotin koukun syvältä sen nielusta ja laskin merenelävän soutuveneen pohjalle pomppimaan. Kalan tuntemuksia en pohtinut. Kovin oli pieni soppaan, totesin ehkä hitusen pettyneenä.

    En ole muistojeni kanssa yksin. Useimmat ovat joskus tehneet samankaltaisen mieleenpainuvan onkiretken. Harrastuskalastus onkin yleisimpiä vapaa-ajan viettotapoja, jopa pari miljoonaa suomalaista narrailee eväkkäitä huvikseen. Onkiminen on maksutonta ja jokamiehenoikeus vähäisin rajoituksin tarjoaa moninaisia mahdollisuuksia valita mieleinen onkipaikka. Laatimalla sallivat säädökset yhteiskunta viestii, menkää onkimaan.

    Luonnossa liikkuminen on erinomaista vastapainoa kaupungistuneelle elämälle ja tiukalle työtahdille. Eläinlajina muiden joukossa meistäkin löytyy syvältä kumpuava vapauden kaipuu ja ainakin hetkittäinen tarve kokea luonnon läheisyys, olla osa luonnon kiertoa. Virkistyskalastuksessa on lopulta kyse alkukantaisesta selviytymiskamppailusta, ravinnon hankinnasta, taistelusta elämästä ja kuolemasta, laji lajia vastaan. Vahvempi voittaa.

Voittajan hymy. Kuva on osa metsähallituksen ilmoitusta, joka julkaistiin keväällä 2015.

Voittajan hymy. Kuva on osa metsähallituksen ilmoitusta, joka julkaistiin keväällä 2015.

     Kalajutuilla on maineensa tarinoina, joihin ei kannata luottaa. Siksi sanojen vakuudeksi otetaan valokuvia voittajasta ja voitetusta. Oheisessa kuvassa saalistajan kasvoilta paistaa onnistumisen riemu. Iso mies esittelee suusta repien ja selkäevää avaten pienikokoista ahventa kuin harvinaista riistaa. Kalasta ei voi varmasti sanoa, onko se tajuissaan. Toivottavasti ei. Kuvan täytyy olla parodia, jonka tarkoituksena on saada katsoja hyvälle tuulelle. Silloin hän on alttiimpi tekemään ostopäätöksen. Kyse on metsähallituksen mainoksesta.

    Eläinten hyvinvointi on nykyään luonteva osa julkista keskustelua, mutta kaloja se ei vielä koske. Kalastustarinat eivät missään vaiheessa esitä lajien välistä kamppailua vedenalaisesta näkökulmasta. Useat kalastajat ovat tuskin edes ajatelleet, että kala voisi kärsiä voimainmittelössä.

   Kalan piina alkaa, kun se syötin nieltyään joutuu ponnistelemaan siiman vetovoimaa vastaan. Suuhun tai syvemmälle ruoansulatuskanavaan kiinnittyneiden koukkujen aiheuttamista kokemuksista meillä ei ole minkäänlaista tietoa. Varmaa kuitenkin on, että vedestä pois pakotettu kala kärsii. Kala hengittää vettä, mutta ilmasta hapen saanti on sille vaikeaa. Kun sanomme, että haukkoo henkeä kuin kala kuivalla maalla, puhumme hapen puutteeseen tukehtuvasta elävästä eläimestä. Yleensä emme kuitenkaan jää pohtimaan vertauskuvan sisältöä sen enempää.

   Ajatus kalojen kyvystä kärsiä voi jopa herättää hilpeyttä. Yleinen huomautus on, ettei pidä olettaa eläimillä ja varsinkaan kaloilla olevan ihmisten ominaisuuksia. Uusin tieteellinen tieto kuitenkin osoittaa, että kalat ovat tuntevia olentoja. Niitä on erilaisia persoonallisuuksia, rohkeita ja ujoja. Kalat myös osoittavat poikkeavaa käyttäytymistä samoissa tilanteissa, joissa meihin sattuu. Siksi on perusteltua olettaa, että kalatkin voivat tuntea kipua ja sen seurauksena kärsiä.

    Emme voi tarkkaan tietää, millaista kalojen kärsimys omaamme verrattuna on, mutta joka tapauksessa kyse on ikävästä kokemuksesta. Sen vuoksi meidän on aika arvioida tarkemmin, miten kohtelemme kaloja. Vähintä mitä voimme tehdä, on tainnuttaa saalis, kun pakotamme sen pois luonnollisesta elinympäristöstään.