Tag Archives: kirja

Arvio Obaman pariskunnan muistelmateoksista II

Michelle Obama: Minun tarinani

Kustannusosakeyhtiö Otava 2018

Kuva on kuvakaappaus Otavan, kirjan kustantajan sivuilta.

Yhdysvaltain presidentin puoliso julkaisi muistelmansa siinä vaiheessa, kun oli jo luovuttanut First Ladyn aseman seuraajalleen. Kirjassa Michelle Obama tarkastelee elämänsä tapahtumia kronologisesti. Millaista se oli ennen kuin tapasi aviomiehensä, miten yhteiselämä alkoi ja millaista oli elää Yhdysvaltain presidentin puolisona. Samalla kirjoittaja kertoo miehestään Barack Obamasta asioita, joita entinen presidentti ei itse ole tuonut julki. Paljastukset tapahtuvat kuitenkin tahdikkaasti, eikä lukija koe itseään tirkistelijäksi.

Michelle Obama varttui Chicagossa ja opiskeli Princetonin yliopistossa sekä Harvardin maineikkaassa oikeustieteellisessä. Niissä hän oli usein huoneen ainoa mustaihoinen ja pohti, oliko tarpeeksi hyvä siinä mitä teki. Omin sanoin, hän välitti siitä mitä muut ajattelivat.

Valmistumisen jälkeen Michelle työskenteli juristina lakitoimistossa, mutta Barack Obaman tavattuaan hän vaihtoi järjestöjen ja julkisen sektorin tarjoamiin työtehtäviin. Aviomiehen poliittinen ura kulki nousujohteisesti. Mitä korkeammalle Barack Obama pyrki, sitä enemmän se vaati myös aviovaimon aktiivisuutta. Esimerkiksi presidentinvaalien kampanjan aikana Michellellä oli omat avustajat ja itsenäinen vaaliohjelma, jonka mukaisesti hän kiersi keskeisissä osavaltioissa puhumassa.

Vaalivoiton jälkeen koko perhe muutti Valkoiseen taloon, mikä rajoitti elämää. Ulos mennessä piti ilmoittautua turvamiehille. Tytärten osallistuminen lastenkutsuihin ei ollut yksinkertaista. Ennen lähtöä salaisen palvelun piti tarkastaa kutsujen pitopaikka ja koko matkan ajan turvamiehet seurasivat presidenttiparin lapsia. Ainoa, joka uskalsi uhmata turvallisuusmääräyksiä, oli Michelle Obaman leskeksi jäänyt äiti. Myös hän asui Valkoisessa talossa molemmat presidenttikaudet. Michellen äiti livahti talon sivuovesta ulos ostoksille puhumatta kenellekään.

Valkoisessa talon palvelut olivat loistohotellin tasoa. Kaikki tehtiin valmiiksi. Michelle kuitenkin vaati, että aamuisin tyttäret sijaavat itse vuoteensa kuten he olivat tehneet kotona Chicagossa.  He saivat myös luvan käydä keittiössä hakemassa välipalaa milloin halusivat ja ison rakennuksen käytävillä sai leikkiä. Ne olivat pieniä asioita, mutta tekivät Valkoisesta talosta enemmän kodinoloisen. Muutolla oli myös positiivisia vaikutuksia. Perheen isä kävi töissä samassa talossa, ja sen vuoksi häntä näkyi kotona aiempaa useammin.

Perheenemännän ja edustusvaimon roolien ohella Michelle Obamalla oli omia yhteiskunnallisia hankkeita. Hän hyödynsi asemaansa ja tuki aktiivisesti ravitsemussuosituksia, joilla lasten lihavuutta voitiin vähentää. Hankkeen aikana hän puutarhureiden kauhuksi perusti Valkoisen talon tiluksille hyötypuutarhan, joka tuotti kaalia, parsakaalia ja porkkanoita residenssin omaan käyttöön. Ylijäämä sadosta lahjoitettiin paikalliselle varattomille ruokaa jakavalle yhteisölle.

Michelle Obaman muistelmat vakuuttavat, että menestyneen miehen takana on vahva nainen.

Arvio Obaman pariskunnan muistelmateoksista I

Barack Obama: Unelmia isältäni – Kertomus rodusta ja sukuperinnöstä

BTJ Kustannus 2009

Barack Obaman muistelmista tuli maailmanlaajuinen menestys pienellä viiveellä. (Kuva Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 julkaiseman painoksen mainoksesta.)

Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama julkaisi muistelmateoksen jo työuransa alkuvaiheessa. Se tapahtui toistakymmentä vuotta ennen ensimmäistä valintaa maansa ykkösmieheksi. Tuolloin hän vielä opiskeli oikeustiedettä, mutta tuli valituksi opinahjonsa Harvardin yliopiston julkaiseman oikeustieteellisen aikakauskirjan päätoimittajaksi. Hän oli tehtävässä ensimmäinen afroamerikkalainen ja kustantamo piti nimitystä sen verran mielenkiintoisena, että maksoi opiskelijalle ennakkopalkkion muistelmateoksesta.

Kustantajalla oli poikkeuksellisen tarkka vainu tulevasta suurmiehestä tai sitten sillä vain kävi melkoinen tuuri. Presidenttiyden myötä Obaman nuoruuden teoksesta on otettu uusia painoksia ja sitä on käännetty vieraille kielille. Suomenkielinen painos ilmestyi 2009. Silloin Obama oli toiminut presidenttinä vuoden.

Kirjan alaotsikko, kertomus rodusta ja sukuperinnöstä, kuvaa sisällön lyhyesti ja ytimekkäästi. Valkoisen äidin ja mustan isän poika on syntymästään saakka kaksirotuinen. Pian syntymän jälkeen isä muuttaa sukujuurilleen Afrikkaan, joten aluksi äiti ja valkoiset isovanhemmat kasvattavat poikaa. Kun äiti meni uusiin naimisiin, Barack muutti muutamaksi vuodeksi isäpuolensa kotimaahan Indonesiaan, mutta teini-iän lähestyessä hän palasi isovanhempiensa luokse. Vasta aikuisena hän matkusti Afrikkaan tapaamaan isänsä laajaa sukua.  

Monta rotua ja monta mannerta sisältänyt kasvuympäristö muokkasi Barack Obamasta avarakatseisen ja heikommassa asemassa olevia ihmisiä ymmärtävän poliitikon. Hänet palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla vain vuosi presidentiksi valintansa jälkeen. Arvostelijoiden mukaan hän ei siinä vaiheessa ollut tehnyt mitään palkittavaa, mutta hän taisikin saada palkinnon lupauksesta. Hänen valintansa antoi toivoa paremmasta tulevaisuudesta meille kaikille.

Totuuden nimessä on myönnettävä, että hankin kirjan melkein heti, kun se oli julkaistu.  Kuitenkin lykkäsin lukemista, kunnes sen rinnalle ilmestyivät puolison, Michelle Obaman muistelmat. Luin ne ensimmäiseksi. Järjestys toimi hyvin, vaikka viive kirjojen kirjoittamisen välissä oli runsaat pari vuosikymmentä. Michelle taustoitti hienovaraisesti miehensä antamia niukkoja tietoja vaiheista, jolloin he vasta tutustuivat toisiinsa.

Barack Obaman teos on kasvukertomus, joka samalla laajenee tutkimaan ihmisyyttä. Kirja on lukemisen arvoinen, vaikka tekijästä ei koskaan olisi tullut koko maailman tunnustamaa valtionjohtajaa.

Arvio kirjasta Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia

Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia

Plutarkhos

Gaudeamus 2015

Suomentaneet Tua Korhonen ja Liisa Kaski   

Plutarkhos: Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia

Plutarkhos: Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia

    Plutarkhos oli kreikkalainen filosofi ja tuottelias kirjoittaja, joka eli luultavimmin vuosina 45 -120 jaa. Teksteissään Plutarkhos pohti muun muassa ihmisten ja eläinten välistä suhdetta. Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia -teokseen on koottu aiheeseen liittyviä osia hänen kolmesta dialogistaan.

    Suomentajat ovat varustaneet kirjan antoisilla lisäyksillä Plutarkhoksen ja antiikin ihmisen eläinsuhteesta yleensä. Ne taustoittavat Plutarkhoksen ajatusten polkuja hänelle, joka ei kovin hyvin tunne ensimmäisen vuosisadan kreikkalais-roomalaista yhteiskuntaa ja sen kulttuuria. Ympäristö- ja eläinetiikan dosentti Elisa Aaltola on kirjoittanut teoksen jälkisanat.

    Dialogi on erinomainen esitysmuoto, koska se antaa kirjoittajalle mahdollisuuden kertoa samanvertaisesti vastakkaisista mielipiteistä paljastamatta henkilökohtaista näkemystään. Suomentajien selvitysosassa tuodaan esiin Plutarkhoksen mahdollisia omia näkökantoja, jotka eivät välttämättä selviä teoksen alkuperäisistä kirjoituksista. Todennäköisesti Plutarkhos edusti näkemystä, jonka mukaan eläimillä on järki ja mielikuvitus.

    Kirjan viininjuonnilla piristetyssä leikkimielisessä kilpaväittelyssä pohditaan, ovatko maa- vai vesieläimet älykkäämpiä, ja myös sitä, kumpien pyydystäminen vaatii enemmän taitoa.

    Maaeläimet tapoineen ovat tutumpia, koska elinympäristömme on samankaltainen. Mutta myös merielävät ovat älykkäitä ja taitavia, koska niiden saalistaminen on niin vaikeaa. Erityisesti ihailtiin delfiinien pyyteetöntä ystävällisyyttä ihmisiä kohtaa: vedessä hätään joutuneiden uimareiden kannattelu ja auttaminen rantaan oli tunnettua jo kaksi vuosituhatta sitten, vaikka useimpien tietoon se on tullut YouTube -videoista.

    Molemmat kilpailijat osoittivat eläinten olevan osallisia järjestä, koska ne osaavat suunnitella ja valmistautua, niillä on muisti ja tunteet sekä halu huolehtia jälkikasvusta. Sen lisäksi hyvä kohtelu aiheuttaa niissä kiitollisuutta, huono kohtelu kaunaa tuskan aiheuttajaa kohtaan.

    Yhtäläisten perusteluiden vuoksi kilpaväittely päättyi ratkaisemattomana. Kumpikaan eläinryhmä ei ollut toista parempi. Sen sijaan väittelyn tuomari totesi molempien puhujien yhdessä todistaneen niitä vastaan, jotka eivät suo eläimille järkeä ja ymmärrystä. Tuloksena oli, että sanailun tuoksinassa eläinten älykkyys tuli todistetuksi.

    Kirjoituksissa puhutaan paljon lihansyönnistä ja se oikeutuksesta. Aihe on hyvin ajankohtainen tälläkin hetkellä. Plutarkhos moittii, että ainoana eläinlajeista ihminen syö kaikkea. Lihansyöntimme ei johdu ravinnon hankinnan keinojen puutteesta vaan ylellisyydenhimosta ja kyllästymisestä perusravintoon. Sen vuoksi teurastamme eläviä olentoja paljon raaemmin kuin villeinkään petoeläin.

    Länsimaisen eläineettisen keskustelun vakionimiä ovat 1500-luvun viimeisinä vuosina syntynyt ranskalainen filosofi Rene Descartes, jonka lähti siitä, että eläimet olivat pelkkiä mekaanisia koneita. Hänen vastaparikseen ja nykyisen eläinsuojelun isäksi nimetään usein englantilainen Jeremy Bentham, 1700-luvulla vaikuttanut valistusfilosofi, jonka mukaan eläinten kyky kärsiä edellyttää, että kohtelemme niitä hyvin. Varhaisempia ajattelijoita huomioidaan harvoin tai sitten heitä ei tunneta, vaikka syytä olisi.

    Plutarkhoksen ajatuksiin tutustuessa ei voi olla hämmästymättä, miten osuvia hänen kirjoituksensa ovat edelleen, vaikka niiden tuottamisesta on kulunut kaksituhatta vuotta. Suosittelen kirjan lukemista jokaiselle asiasta kiinnostuneelle. Ajanlaskumme mittainen aika ei ole sumentanut eläimiä vahingoittavaan käytökseemme kohdistuvaa terävää analyysiä. Plutarkhoksen sanoin, joko luovumme tähänastisesta elämäntavastamme tai luovumme oikeudenmukaisuuden käsitteestä.

Arvio kirjasta Eläimet yhteiskunnassa

Eläimet yhteiskunnassa
Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.)
Into Kustannus Oy, 2015 

Eläimet yhteiskunnassa

Eläimet yhteiskunnassa.

    Eläinten hyvinvointi on viime aikoina tullut luontevaksi osaksi julkista keskustelua. Siksi on tärkeää, että kotimaisin voimin on tuotettu kirja, joka pohtii eläinten asemaa nimenomaan suomalaisista lähtökohdista.

    Ihmisen biologinen ja yhteiskunnallinen asema muiden eläinlajien joukossa on murrosvaiheessa. Biologi Jussi Viitala todistaa ominaisuus kerrallaan, miten ihminen on hyvin tyypillinen nisäkäs. Kaikilla meillä on vastaavat ruumiinosat, joiden tehtävät ja toiminnot ovat samankaltaisia. Tämä koskee myös aivoja, joten on hyvin mahdollista, että samankaltaisuus liittyy myös mielen toimintaan. Emme taida olla niin ainutlaatuisia kuin ehkä haluamme uskoa.

    Filosofiassa ihminen on määritelty sellaiseksi, mitä eläin ei ole, toteaa sosiologi Salla Tuomivaara. Kun eläimiä on tieteellisen tutkimuksen avulla opittu paremmin tuntemaan, varsinaiset ominaisuuksien eroavuudet ovat kadonneet ja niiden tilalle on tullut pelkkiä aste-eroja. Ikivanha tapa ja tottumus pitävät meidät kuitenkin edelleen erillään muista eläimistä.

    Maanviljelys pysyvine asutuksineen toi mukanaan eläinten kasvattamisen. Samalla meihin juurtui hierarkkisen eläinsuhteen perusta, joka mahdollisti kotieläinten alistamisen pelkiksi tuotantovälineiksi. Filosofian dosentti Elisa Aaltola kysyy, kuinka me moraaliset ihmiset kykenemme hyväksymään tavat, joilla muita eläinlajeja yhteiskunnassamme kohdellaan? Hänen vastauksensa on itsepetos. Sen kourissa me tiedämme jotain, mitä emme halua tietää, ja lopulta arkielämässä toimimme kuin emme tietäisi. Itsepetos myös tekee meistä passiivisia emmekä sen vuoksi halua nostaa esiin kiusallisia asioita eläinten kärsimyksistä.

    Lihatalot ovat mainonnassaan muovanneet lihan syömisestä nationalistisen kysymyksen väittämällä, että jokaisella on oikeus syödä suomalaista lihaa. Näin toteaa poliittisen historian tutkija Noora Kotilainen. Kansallisuusaatteeseen liittyvä muukalaisvihamielinen ulottuvuus on myynnin edistämiseksi yhdistetty eläinten hyväksikäyttöä oikeuttavaan lajisortoiseen ajattelutapaan. Sen valossa eläin esitetään kansakunnan elinehtona, jonka ruumiin syöminen pitää talouden pyörät pyörimässä.

    Kaltaiselleni rivikansalaiselle lienee vaikeinta tulkita kirjailija ja teatterintekijä Laura Gustafssonin sekä kuvataiteilija Terike Haapojan kirjoitusta ’Mistä ei voi puhua – taide, eläin ja kielen ulkopuolinen’. Ripaus lisää yleistajuisuutta helpottaisi jokamiehen lukukokemusta. Kirjoittajien sinänsä ansiokas analyysi lähtee siitä, että puhekyvyn puuttuminen pudottaa eläimet merkitysten ulkopuolelle, tekee niistä merkityksettömiä. Ajankohtainen keskustelu eläinten asemasta yhteiskunnassa on kiinnostava, koska se haastaa kielen roolin ihmislajia rajaavana ominaisuutena. Voiko esimerkiksi lainsäädännössä sana subjekti eli teon tekijä tarkoittaa myös eläintä?

    Yllä oleva marinani tekstin haasteista ei johdu vain siitä, etteikö pelkän biologisen peruskoulutuksen saanut tumppu voisi ymmärtää ’taideasioita’. Kyllä voi, kun kirjoittaja niin haluaa. Kotimaisen kirjallisuuden tutkija Karoliina Lummaan ’Picoides tridactylus -lajin poeettinen kuvaus’ on suorastaan hurmaava erittely kolmen runoilijan pohjantikkarunoista. Vieläkin lausun ääneen esimerkkiriimejä.

    Suosittelen lukemaan kirjan, jossa kokeneet tekstinikkarit ovat asiantuntevasti paneutuneet oman alansa eläinkysymyksiin. Tuloksena on mielenkiintoinen valikoima näkemyksiä eläimistä yhteiskunnassamme. Erityisen hyvänä pidän lähdeluetteloa, josta voi tarkistaa tiedon alkuperän ja mahdollisesti löytää uusia. Kirja alkaa ja päättyy runoilla, joiden pelkistetty muoto korostaa erinomaisesti teoksen eläinsuojelullista näkökulmaa.

Arvio kirjasta Tautitehdas

 

Tautitehdas – Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita?
Iris Pasternack
Atena Kustannus Oy, 2015

Tautitehdas - Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita?

Tautitehdas – Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita?

    Kirja ottaa terhakasti kantaa ristiriitaan: olemme terveempiä kuin koskaan, mutta samaan aikaan tautidiagnoosiemme määrä on karttunut ripeästi. Tautitehdas kertoo, mistä on kyse. Aikaisemmin ihmiskuntaa piinasivat henkeä uhkaavat vaivat, sellaiset kuin tarttuvat taudit ja syöpä. Kulkutaudit on tiedon ja kokemuksen myötä opittu hallitsemaan eikä niihin kuolla kuten ennen. Myös monien syöpäsairauksien osalta hoitotulokset ovat huomattavasti parantuneet. Kun vanhat vakavat sairaudet on saatu hallintaan, niiden tilalle luodaan aktiivisesti uusia tautinimikkeitä.

    Verenpaineen rutiinimittauksessa käytetään kahta raja-arvoa, yläpainetta ja alapainetta. Yläpaineen tavoitearvo on 120 elohopeamillimetriä ja alapaineen 80. Useimmilla meistä molemmat lukemat nousevat pikku hiljaa iän myötä. Kun paineet ovat yli 140/90, puhutaan lievästi kohonneesta verenpaineesta.

    Kohonnut verenpaine ei ole varsinainen sairaus vaan sepelvaltimotaudin ja aivohalvauksen riskitekijä. Riskitekijälle on kuitenkin annettu diagnoosikoodi, joka on tehnyt siitä itsenäisen taudin. Ja lääketiede kehittyy. Parhaillaan ollaan tilanteessa, jossa kohonneen verenpaineen raja-arvoa halutaan siirtää entistä alemmas. Jos näin tapahtuu, ollaan jälleen luomassa uutta diagnoosia, esiverenpainetautia.

    Noin miljoona suomalaista käyttää verenpainelääkitystä. Kokemus on osoittanut, että potilaan alhainen verenpaine lääkityksen alussa vähentää hänen hoidosta mahdollisesti saamaansa terveydellistä etua. Karkeasti ottaen joka kymmenes joutuu lääkehaittojen vuoksi keskeyttämään pillereiden napsimisen.

    Verenpainelääkkeisiin käytetään vuosittain pyöreät sata miljoonaa euroa. Osa tästä summasta maksetaan Kelan kautta verovaroista. Jossain vaiheessa tullaan siihen, että kohonneen verenpaineen lääkehoidosta on kansanterveyden kannalta enemmän haittaa kuin hyötyä. Viisaasti kirjoittaja jättää ottamatta kantaa, milloin tuo tila saavutetaan. Hän kuitenkin huomauttaa, että asetetut raja-arvot eivät ole luonnonvakioita. Lääketieteen asiantuntijat sopivat ne keskenään.

    Ei ole itsestään selvää, kenen etuja sairauksien raja-arvojen siirtäminen palvelee. Terveyspalveluita tuottavilla lääkäreillä, yrityksillä ja lääketeollisuudella on tietoa ja sen mukanaan tuomaa valtaa muokata asiakkaiden tarpeita. Huolenpitoon verhotuilla tietoiskuilla ja tarjouksilla on helppo kasvattaa tarjoamiensa palveluiden ja tuotteiden kysyntää. Terveysteollisuus poikkeaa muusta liiketoiminnasta siinä, että sen päämääränä pitäisi olla asiakkaiden lukumäärän vähentäminen.

    Kirjoittaja Iris Pasternack on koulutukseltaan lääkäri, joka työskentelee terveydenhuollon menetelmien arvioijana. Asiantuntijuus välittyy lukijalle selkeänä tekstinä, valittuina esimerkkeinä ja harkittuina perusteluina. Kirjoittaja ehdottaa meille terveystoimen asiakkaille lisää päätösvaltaa itseämme koskevissa asioissa. Voidaksemme potilaina punnita valintojamme tarvitsemme enemmän luotettavaa ja tasapainoista tietoa käsitettävässä muodossa.

    Suosittelen lämpimästi kirjan lukemista, vaikka sitä tehdessä joutuisi poistumaan turvallisesta kuplastaan.