Koira on sosiaalinen eläin kuten me ihmiset. Yhteinen lajiominaisuutemme on varmasti yksi syy, miksi hauvelit ovat niin hyvin sopeutuneet elämään kanssamme saman katon alla. Sujuva yhteiselo kuitenkin edellyttää, että koiruus oppii varhain, miten käyttäytyä kodissa ja sen ulkopuolella. Jos hurtan käytös on häiritsevää, syyllistä on yleensä syytä etsiä hihnan toisesta päästä.
Lenkkipolulla olen joutunut ikäviin tilanteisiin vieraiden koirien kanssa. Kerran hölkkäillessäni metsäisellä ulkoilureitillä lähestyin takaapäin pientä chihuahuata emäntineen. Kohdalle päästyäni nelijalkainen yllättäen hyökkäsi punttiin kiinni. Onneksi lahjemallini oli sen verran leveä, etteivät hampaat osuneet nilkkaan.
Ehkä piski säikähti minua, mutta ainakin minä säikähdin sitä. Loikkasin pois kapealta hiekkatieltä ja päädyin risukkoon. Pahempaa ei sattunut, mutta emäntä olisi voinut kysyä kuntoani tai jopa pyytää anteeksi. Kokemuksen jälkeen en lenkillä ollessa kohtaa yhtään koiraa olematta varuillani ja pitämättä karvaturria tiiviisti silmällä.
Koiran kouluttaminen ja totuttaminen vaihteleviin tilanteisiin vähentää ikäviä sattumuksia. Pennun kasvattaja, omistaja tai joku muu eläimen arkitarpeista huolehtiva toimii tavallisesti sen oppaana matkalla yhteiskuntakelpoiseksi yksilöksi. Halutessa voi myös käyttää ammattikouluttajan palveluita.
Jokaisella koiraihmisellä on vahva näkemys, millä keinoilla ihmisen paras ystävä parhaiten oppii. Menetelmät perustuvat yleensä omaan harjaannukseen tai vertaisryhmiltä saatuun kokemusperäiseen tietoon. Tieteellisiä tutkimuksia asiasta on hyvin vähän.
Yhdysvalloissa toimiva Cesar Millan on brändännyt itsensä koirakuiskaajien huipulle. Hänen ristiriitaisia tunteita herättävät teoriansa perustuvat koiran alistamiseen ja pakottamiseen. Millan lähtee siitä, että kotikoira on kuin esi-isänsä susi, joka pyrkii jatkuvasti ylöspäin lauman eli ihmisperheen hierarkiassa. Siksi ihmisen on väkivalloin saatava koira uskomaan, että homo sapiens on pomo. Koulutustilanteessa se välittyy pakottamisena ja ei-toivotusta käytöksestä rankaisemiseen.
Koirien hierarkiaa on tutkittu vailla ihmisen hoivaa elävissä koiraryhmissä. Näissä itsestään syntyneissä laumoissa koirilla näyttää olevan jonkinlainen nokkimisjärjestys, mutta se ei perustu väkivaltaan tai alistamiseen. Koiralaumassa kyse on enemmän resurssien hallinnasta kuin muiden pomottamisesta.
Tutkimuksen mukaan kunkku, korkeimmassa asemassa oleva hurtta, lepää useimmiten lempipaikallaan, mutta se ei estä muiden pääsyä siihen, kun itse lähtee muualle. Tärkein huomio on, ettei huipulla olija yritä alistaa muita. Se on tyytyväinen kun pääsee paikalleen silloin kun haluaa. Kunkun käytös ja itsevarmuus saavat muut koirat sallimaan sille tämän erityisaseman. Jos kaksi koiraa riitelee luusta, kiistan voittaa se, jolla on suurempi voitontahto. Voittaja ei välttämättä ole se lauman ykkönen.
Eläimen toivotun käytöksen positiivinen vahvistaminen on koulutusmenetelmänä alistamisen vastakohta. Siinä koira palkitaan, kun se sattumalta ja vapaaehtoisesti käyttäytyy halutulla tavalla. Palkkiona on aluksi herkkupala ja pidemmälle ehtineillä koiraopiskelijoilla naksuttimen napsahdus.
Eläimen opettaminen palkitsemalla ei ole yhtä suoraviivaista kuin rankaisemalla pelottelu. Se vaatii enemmän aikaa ja osaamista erityisesti kouluttajalta. Jos tavoiteltu käytös on monimutkainen, se pilkotaan pienempiin välitavoitteisiin. Silloin koira oppii vähitellen sen, mitä lopulta pitää tehdä. Jokainen meistä, joka on käynyt ohjatuilla ryhmäliikuntatunneilla, tietää omasta kokemuksesta, että konsti toimii.
Alistamalla ja rankaisemalla tapahtuva oppiminen perustuu negatiivisiin asioihin, pelkoon ja ahdistukseen. Positiivinen vahvistaminen tuottaa koiralle onnistumiseen ja palkitsemiseen liittyvää iloa. Koiran kouluttaja voi valita, haluaako hän koiran elävän pelkoon alistuneena diktatuurissa vai vapaudesta ja onnistumisista nauttien demokratiassa. Päätösvalta on sinulla.