Tag Archives: yhteiskunta

Joulupöydän kunkku on kinkku – pala sian reittä ja pakaraa

 

    Sydäntalven pitopöytiä on muutaman vuosisadan hallinnut kinkku, pala noin puolivuotiaan sian reittä ja pakaraa. Tapa syntyi aikana, jolloin liha ei kuulunut keskiverto suomalaisen arkiruokiin. Suurta juhlaa, joulunaikaa, haluttiin juhlistaa syömällä parasta mahdollista, lihaa.

Parikiloinen kypsä joulukinkku. Kun lihakimpale on kooltaan pieni, yhdestä sian takajalasta riittää useampaan joulupöytään.

    Yhteiskunnan vaurastumisen myötä liharuoasta on tullut jokapäiväistä. Usean suomalaisen mielestä kunnollinen ravitseva ateria sisältää aina jonkin eläimen lihaskudosta.

    Lihaa tuottavien eläinten pitoon liittyy kuitenkin moninaisia ongelmia. Elukoiden popsimalla energiamäärällä ruokittaisiin useampi ihminen kuin eläimestä joskus saatavalla lihalla. Rehupeltojen ja laidunmaiden tieltä kaadetaan luontoarvoiltaan suuria ja hiilidioksidia itseensä sitovia vihernieluja. Jokainen nautaeläin röyhtäilee metaania ja kiiruhtaa siten ilmastonmuutosta. Eläinten hyödyntämiseen liittyvät eettiset kysymykset ovat niin mittavia, ettei niihin toistaiseksi ole löydetty kaikkia tyydyttäviä vastauksia.

Pikkupossuilla on vielä koko lyhyt elämä edessä. Kuva Pixabay.

    Viralliset ravitsemussuositukset seuraavat ajan ja varallisuuden muutoksia. Tällä hetkellä ne kehottavat syömään enemmän kasviksia ja vähemmän lihaa. Kasvissyönnistä on pikku hiljaa tullut valtavirtaa. Nykyään työpaikkaruokaloissa on aina tarjolla kasvisvaihtoehtoja. Kasvisravintoloita nousee nopeammin kuin niissä ehtii käydä. Tasavallan presidentti tunnusti haastattelussa syövänsä lihaa vain kerran viikossa. Kasvispohjaiset lihankorvikkeet härkis ja nyhtökaura ovat lyöneet myyntiennätyksiä ja pitkän aikaa kaupoissa myytiin ei-oota.

    Ruoasta puhuminen on trendikästä ja useat kuluttajat tekevät tiedostavia ostopäätöksiä. Sen seurauksena kasvisten syönti lisääntyy, mutta ristiriitaisesti myös lihankulutus kasvaa. Kansalaiset ovat kuunnelleet ravinto-oppineita ja siirtyneet joukolla popsimaan niin sanottua valkoista lihaa, siis broilereiden ja kalkkunoiden lihaksia. Samaan aikaan myös kasvissyöjien lukumäärä on lisääntynyt, joten lihankulutuksen kasvu johtunee siitä, että lihaa syövät mättävät sitä suuhunsa yhdellä aterialla entistä enemmän.

    Joulu on fleksaajille haasteellinen. Syömme pääasiassa kasviksia, mutta myös lihaa erityisissä sosiaalisissa tilanteissa. Kinkku on meidän perheen joulupöydän ehdoton keskipiste. Seitakinkku ja muut sian takajalan korvikkeet eivät ole uskottavia vaihtoehtoja. Ainakaan vielä.

Lihasikojen tehtävänä on kasvattaa itselleen isot, mureat lihakset. Kuvan siat eivät ole kotimaisia, koska niiltä on katkaisu hännänpäät. Kuva Pixabay.

    Kun perheen poika tuli täysi-ikäiseksi, pyysin häntä nimeämään ikävän lapsuudenmuiston. Vastaus oli selkeä. Meillä kotona ei ole koskaan paistettu joulukinkkua. Jälkikasvulta uupuivat oman kodin muistot kinkun paiston vaiheista, hajusta ja rasvasta.

    Anoppi, suvun erinomainen kokki, oli valmistanut juhlapöydän liharuoan omassa kodissaan. Pikkupoika oli viettänyt aikaa mummonsa luona ja osallistunut jouluruokien tekoon, myös kinkun paistoon, mutta se ei ollut sama asia kuin kotona tehty.

    Samaisella nuorella miehellä on vuosikausia ollut oma koti, mutta joka joulu paistan kinkun päivän pari ennen aattoa. Illalla poika tulee haistelemaan tuoksuja ja maistamaan tuoretta pitopöydän herkkua. Tällä ikään kuin korjataan ja parannetaan lapsuuden kokemuksia. En ole kysynyt, miten myöhästyneet jouluvalmistelut ovat vaikuttaneet muistoihin, ovatko lapsuudentraumat lientyneet? Tapa kuitenkin jatkuu. Luomukinkku on tilattu.

Arvio kirjasta Eläimet yhteiskunnassa

Eläimet yhteiskunnassa
Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.)
I
nto Kustannus Oy, 2015 

Eläimet yhteiskunnassa

Eläimet yhteiskunnassa.

    Eläinten hyvinvointi on viime aikoina tullut luontevaksi osaksi julkista keskustelua. Siksi on tärkeää, että kotimaisin voimin on tuotettu kirja, joka pohtii eläinten asemaa nimenomaan suomalaisista lähtökohdista.

    Ihmisen biologinen ja yhteiskunnallinen asema muiden eläinlajien joukossa on murrosvaiheessa. Biologi Jussi Viitala todistaa ominaisuus kerrallaan, miten ihminen on hyvin tyypillinen nisäkäs. Kaikilla meillä on vastaavat ruumiinosat, joiden tehtävät ja toiminnot ovat samankaltaisia. Tämä koskee myös aivoja, joten on hyvin mahdollista, että samankaltaisuus liittyy myös mielen toimintaan. Emme taida olla niin ainutlaatuisia kuin ehkä haluamme uskoa.

    Filosofiassa ihminen on määritelty sellaiseksi, mitä eläin ei ole, toteaa sosiologi Salla Tuomivaara. Kun eläimiä on tieteellisen tutkimuksen avulla opittu paremmin tuntemaan, varsinaiset ominaisuuksien eroavuudet ovat kadonneet ja niiden tilalle on tullut pelkkiä aste-eroja. Ikivanha tapa ja tottumus pitävät meidät kuitenkin edelleen erillään muista eläimistä.

    Maanviljelys pysyvine asutuksineen toi mukanaan eläinten kasvattamisen. Samalla meihin juurtui hierarkkisen eläinsuhteen perusta, joka mahdollisti kotieläinten alistamisen pelkiksi tuotantovälineiksi. Filosofian dosentti Elisa Aaltola kysyy, kuinka me moraaliset ihmiset kykenemme hyväksymään tavat, joilla muita eläinlajeja yhteiskunnassamme kohdellaan? Hänen vastauksensa on itsepetos. Sen kourissa me tiedämme jotain, mitä emme halua tietää, ja lopulta arkielämässä toimimme kuin emme tietäisi. Itsepetos myös tekee meistä passiivisia emmekä sen vuoksi halua nostaa esiin kiusallisia asioita eläinten kärsimyksistä.

    Lihatalot ovat mainonnassaan muovanneet lihan syömisestä nationalistisen kysymyksen väittämällä, että jokaisella on oikeus syödä suomalaista lihaa. Näin toteaa poliittisen historian tutkija Noora Kotilainen. Kansallisuusaatteeseen liittyvä muukalaisvihamielinen ulottuvuus on myynnin edistämiseksi yhdistetty eläinten hyväksikäyttöä oikeuttavaan lajisortoiseen ajattelutapaan. Sen valossa eläin esitetään kansakunnan elinehtona, jonka ruumiin syöminen pitää talouden pyörät pyörimässä.

    Kaltaiselleni rivikansalaiselle lienee vaikeinta tulkita kirjailija ja teatterintekijä Laura Gustafssonin sekä kuvataiteilija Terike Haapojan kirjoitusta ’Mistä ei voi puhua – taide, eläin ja kielen ulkopuolinen’. Ripaus lisää yleistajuisuutta helpottaisi jokamiehen lukukokemusta. Kirjoittajien sinänsä ansiokas analyysi lähtee siitä, että puhekyvyn puuttuminen pudottaa eläimet merkitysten ulkopuolelle, tekee niistä merkityksettömiä. Ajankohtainen keskustelu eläinten asemasta yhteiskunnassa on kiinnostava, koska se haastaa kielen roolin ihmislajia rajaavana ominaisuutena. Voiko esimerkiksi lainsäädännössä sana subjekti eli teon tekijä tarkoittaa myös eläintä?

    Yllä oleva marinani tekstin haasteista ei johdu vain siitä, etteikö pelkän biologisen peruskoulutuksen saanut tumppu voisi ymmärtää ’taideasioita’. Kyllä voi, kun kirjoittaja niin haluaa. Kotimaisen kirjallisuuden tutkija Karoliina Lummaan ’Picoides tridactylus -lajin poeettinen kuvaus’ on suorastaan hurmaava erittely kolmen runoilijan pohjantikkarunoista. Vieläkin lausun ääneen esimerkkiriimejä.

    Suosittelen lukemaan kirjan, jossa kokeneet tekstinikkarit ovat asiantuntevasti paneutuneet oman alansa eläinkysymyksiin. Tuloksena on mielenkiintoinen valikoima näkemyksiä eläimistä yhteiskunnassamme. Erityisen hyvänä pidän lähdeluetteloa, josta voi tarkistaa tiedon alkuperän ja mahdollisesti löytää uusia. Kirja alkaa ja päättyy runoilla, joiden pelkistetty muoto korostaa erinomaisesti teoksen eläinsuojelullista näkökulmaa.