Vuosia siten pääsin jahtiporukan matkassa metsään. Tarkoituksena oli tutustua koiran toimintaan tositilanteessa. Taisin tuoda huonoa onnea, saalista ei tullut ja koirakin alkoi nilkuttaa. Jahtimailla saattoi kierrellä myös susia, mutta se ei huolettanut. Koira oli harvoin niin kaukana, ettei sen olinpaikkaa olisi tiedetty.
Susi halutaan pois ikiaikaisilta asuinmailtaan, jotta ihmiset ja koirat voisivat turvallisesti harrastaa muiden eläinten tappamista. Kuva Pixabay.
Luin lehdestä, että asein varustautuneet eränkävijät eivät uskalla mennä metsään. Tulin uteliaaksi, mitä he pelkäävät ja miksi? Tuliaseiden hallussapitoa kun perustellaan juuri itsepuolustuksen mahdollisuudella. Kävi ilmi, että pyssymiehet pelkäävät susia.
Metsästäjät jättävät jahdin väliin tai siirtävät sitä, jos alueella on tehty hukkahavaintoja. He eivät halua ottaa riskiä, että metsästyskoirat joutuvat kirjaimellisesti suden suuhun. Uhka on todellinen. Vuosittain korvausta haetaan keskimäärin kolmenkymmenen hurtan kuolemasta tai vahingoittumisesta.
Koira on metsästäjän oiva apulainen, joka ansaitsee kaiken suojan petoja vastaan. Jahdista pidättäytyminen on tehokkainta. Metsästäjät eivät kuitenkaan halua loputtomiin siirtää pyyntimenoja peijaisineen. Siksi on tarkoituksenmukaista löytää muita keinoja koirien turvaksi.
Peto-ongelma ei ole tuore ja vahingoilta suojaavia ratkaisuja on etsitty ennenkin. Jo pitkälti toista sataa vuotta sitten haukuille laitettiin kaulaan susipanta. Se koostui rautalenkeistä, joiden päät taivutettiin ulospäin pitkiksi piikeiksi, jotka estivät hallavaturkkia saamasta kunnon otetta. Susipannan teho ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta silti erilaisten kaulureiden suojaominaisuuksia kannattaisi kehittää edelleen.
Kotieläimeen on mahdollista asentaa paikannuslaite, jolloin sen liikkeitä ja sijaintia voi seurata tarkemmin ja lähempää. Kukaan ei päästä koiraa valvomatta juoksemaan autojen sekaan. Miksi se pitäisi voida päästää valvomatta metsään?
Koira, jota halutaan suojella esi-isiltään. Kuva Pixabay.
Ruotsissa metsästyskoirien suojausta on kehitetty aktiivisesti. Länsinaapurit käyttävät muun muassa susiliivejä, susikelloja ja hajusteita. Susiliivit eivät päästä läpi pedon hampaita, joten ne estävät hukkaa tarttumasta koiraan. Liiviin voi myös yhdistää ikävän kokemuksen, sähköiskun. Älykkäät harmaaturkit oppivat kerrasta, ettei sellaiseen saaliiseen kannata tarttua.
Susikellot ovat kaulapantaan kiinnitettyjä kulkusia, jotka kilkatuksellaan karkottavat sudet. Ajavat ja haukkuvat koirat pitävät muutenkin ääntä, joten kellonkilinä ei karkota riistaeläimiä sen enempää kuin koiran aiheuttama yleinen rytinä. Anisöljyn tai muiden haisevien karkotteiden sively koiran varusteisiin pitää varovaiset ja outoja hajuja karttavat hukat loitolla.
Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan puolessa suden aiheuttamista koiravahingoista koira on seurannut suden jälkiä. Koirastaan huolehtiva metsästäjä opettaa nelijalkaisen kaverinsa välttämään sellaista: jos kaukaisen esi-isän haju tulee nokkaan, silloin on paras kääntyä pois.
Peiliin kurkistaminen voisi osaltaan edistää asiaa. Suomalainen metsästyskulttuuri on esimerkiksi Ruotsiin verrattuna kehittynyt vahvasti vapaana juoksevien metsästyskoirien käyttöä suosivaksi. Jahtimiesvaltaisempi tapa vähentäisi koirien määrää ja samalla tarvetta niiden suojaamisen. Harkintaan pitäisi ottaa myös, voisiko erällä käyttää lähempänä ihmistä toimivia koiria.
Suojauskeinoista yleisin lienee kovaääninen vaatimus tappaa hallavaturkit metsämailta. Sudet kuitenkin asuttivat Suomen saloja ennen meitä ja metsästyskoiria. On kovin ihmiskeskeistä vaatia, että luonto pitää tyhjentää eläimistä, joista en pidä tai jotka mahdollisesti aiheuttavat vahinkoa minulle ja omaisuudelleni.
Hyvä ratkaisu olisi, jos voisimme sietää elinpiirissämme vähän enemmän potentiaalisesti vaarallisia eläimiä ja samalla kehittäisimme metsästystapoja sekä varustaisimme koirat entistä paremmilla suojavälineillä. Se ei kuitenkaan taida olla mahdollista. Asenteet ja tahdon puute ovat suurin este villien ja kesyyntyneiden koiraeläinten rinnakkaiseloon.
Kirjoituksen lähteenä on käytetty Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (RKTL) työraporttia 49/2014. Se löytyy täältä. Vanhan susipannan tiedot ovat Stundarsin museon sivuilta.