Kuluneen viikon aikana Suomi sulkeutui. Valmiuslaki otettiin käyttöön. Ihmiset siirtyivät etätöihin, jos tehtävät sen suinkin sallivat. Minä muiden mukana. Työskentelen yliopistossa. Yhden viikonlopun aikana opetus ja opiskelu siirtyivät verkkoon. Uusi opetusteknologia runnottiin kerralla käyttöön, koska vaihtoehtoja ei ollut. Digitalisaatio otti vähintään kolmiloikan. Metsien maassa myös vessapaperi loppui supermarkettien hyllyistä.
Kotikaupunkini keskusta on tyhjentynyt ihmisistä. Kauppakadut ovat autioita. Vain torin laidalla, suositun ruokakaupan liepeillä, muutama urhoollinen puskee eteenpäin rollaattoriin tukeutuen.
Koska kuntosalit ovat kiinni, liikuntatavat ovat menneet uusiksi. Pyrin ulkoilemaan päivittäin. Se on mahdollista, koska en ole varsinaisesti karanteenissa. Myös alkamassa oleva kevät houkuttaa luonnon äärelle kurkkimaan, missä jo mennään.
Sunnuntaiaamuna lähden liikkeelle melko varhain. Ajattelen, että toiset vielä juovat aamukahviaan. Olin väärässä. Moni muukin on päätynyt samaan ratkaisuun. Näyttää siltä, että kansalaiset ovat siirtyneet kaupungin kaduilta luontokohteisiin. Vakituisella lenkkipolullani ihmisiä riittää ruuhkaksi asti. Enemmän kuin kesällä.
Aamuauringon haaleassa kilossa kuljen joen vartta ylävirtaan. Savimaalla vesi virtaa syvässä uomassa, joten penkat ovat korkeita ja jyrkkiä. Siksi kaupunki on rakentanut osittain penkalle, osittain veden päälle pitkiä, rantaa myötäileviä puulaitureita. Leveyttä kulkuväylällä on vajaan parin metrin verran.
Edessäni kävelee isokokoinen pariskunta käsikädessä. Kumpikin kulkee puusillan laitaa omassa reunassaan. Käsivarret sulkevat keskitien. Heitä ei mahdu ohittamaan, koska toisella puolella on aita ja joki, toisella jyrkkä ryteikköinen piennar.
Me jäljestä tulevat jumiudumme pariskunnan taakse. Kukaan ei kehtaa sanoa heille mitään. Metrin tai parin etäisyyttä muihin kulkijoihin on vaikea säilyttää. Ihmistiheys neliömetrillä vastaa kaupan kassajonoa alennusmyynnin aikaan. Koronavirukset kiittävät. Tilanne laukeaa, kun puulaituri vaihtuu joentörmän hiekkatieksi.
Lähes luonnontilaisia rantapenkereitä kattavat heinikot ja isokokoiset pensaat. Talitiaisilla taitaa olla laulukisat menossa. Ti-tyy, ti-tyy. Linnut ovat uskomattomia. Miten pienestä kehosta saa lähtemään niin suuren äänen? Yhtäkkiä jähmetyn. Ti-ti-tyy. Yhden pensaan tietyssä pisteessä lintu päästää suustaan koko vanhanaikaisen värssyn. Tunnistan sellaisen vuosien takaa.
Hymyilyttää pandemiasta huolimatta.