Lainasin otsikon luterilaisen seurakuntayhtymän koteihin jakamasta mainoslehtisestä. Kirjoitusta varten haastateltu seurakuntapappi pohti, miten Raamattu arvottaa lemmikkieläimiä, mutta hän ei ollut löytänyt selkeää vastausta. Kun pyhän kirjan tekstissä puhutaan koko luomakunnasta, papin tulkinnan mukaan siihen käsitteeseen sisältyivät myös eläimet.
Perheen lemmikki, joka siirtyi ajasta iäisyyteen kahdenkymmenen vuoden korkeassa iässä.
Kirkolla ei ole yhteistä kantaa, miten suhtautua lemmikkeihin. Eläimet asuvat kodeissa ja niillä tuntuu olevan perheenjäsenen asema. Pappi kertoi edelleen, että seurakunnassa oli järjestetty sururyhmä lemmikkinsä menettäneille, mutta siitä oli tullut palautetta. Eläintä ei pidä kohdella kuin ihmistä. Lemmikin suremista pidettiin eläimen inhimillistämisenä.
Tässä kohdassa on syytä kysyä, inhimillistääkö sureminen kohteensa? Jos ihminen joutuu hyvin ikävään tilanteeseen, jossa hän esimerkiksi menettää kotinsa, surua pidetään luonnollisena. Kenenkään mieleen ei tule, että kyse olisi kodin inhimillistämisestä. Toisen ihmisen kokeman menetyksen vähättely on ylimielistä ja osoittaa myötätunnon puutetta. Kiintymys on merkittävä tunne sen kokijalle kohteesta riippumatta.
Ilo, suru, pelko, inho ja viha ovat kehityshistoriallisesti vanhoja perustunteitamme. Ne ovat kehittyneet auttamaan meitä ympäristöön sopeutumisessa. Tunteet ohjaavat kohti hyvinvointia tukevia asioita ja toisaalta ne saavat meidät välttelemään vahingollisia.
Ihmisiin ja lemmikkieläimiin kohdistuvien tunteiden aivoperusta on osoittautunut melko samanlaiseksi. Magneettikuvauksessa äidin aivoissa aktivoituivat paljolti samat alueet, kun hän katsoi kuvaa joko lapsestaan tai koirastaan. Tulos osoitti, että molempien valokuvien nostattamat ilon ja kiintymyksen mielentilat olivat tunnekokemuksina toistensa kaltaisia.
Tuhkauurna on jäljellä rakkaasta kissasta.
Jatkuvasti lisääntyvä luonnontieteellinen tieto on kaventanut ihmisen ja muiden eläinlajien välisiä eroja. Eläimet käyttävät työkaluja tarkoituksenmukaisesti. Ne osaavat etsiä luonnosta kivennäisiä ravinnon täydennykseksi sekä käyttää kasveja suolistoloisten häätöön. Eläimet kommunikoivat monipuolisesti äänillä ja eleillä. Aikaisemmin ehkä pidimme niiden käyttäytymistä tarkoituksettomana, mutta nyt tiedämme paremmin: kyse on tehokkaasta viestinnästä.
Vauvasta saakka opimme katsomaan toisiamme kasvoihin ja tulkitsemaan niillä näkyviä tunteita. Esimerkiksi ilo, ja viha on helppo erottaa. Tutkimusryhmäni on osoittanut, että myös koirat pystyvät samaan. Ne erottavat helposti iloiset ja vihaiset ihmiskasvot toisistaan. Kasvot ovat tunteiden peili. Ominaisuus on niin perustavanlaatuinen, että kyky ymmärtää kasvojen välittämiä tunteita ylittää lajien väliset rajat.
Kun eläinten kykyjä ja tunteita halutaan mitätöidä, sanotaan helposti, että eivät ne mitään ymmärrä. Elukat vain elävät vaistojensa varassa. Vaisto saa emon huolehtimaan jälkeläisestään, ei järki tai ymmärrys. Mutta jos vaisto onkin tunne, emon kiintymystä poikaseen vastaavalla tavalla kuin äidin kiintymys vauvaan. Myös suru jälkeläisen menetyksestä lienee samankaltainen. Miten huomioimme eläimen surun?