Tag Archives: inhimillistäminen

Kyllä, eläimet tahtovat elää!

Maapallolla asustaa miljoonia eläinlajeja. Osa on sellaisia, joita ihminen ei vielä ole kertaakaan kohdannut ja nimennyt. Osasta löytyy vain jäänteitä, koska eläviä yksilöitä ei enää ole. Joitakin eläinlajeja emme ehkä pysty edes kuvittelemaan, koska ne ovat vasta kehittymässä. Evoluutio toimii koko ajan.

Lajien syntymisen ja elinvoimaisuuden perustana on lajiin kuuluvien yksilöiden geneettinen monimuotoisuus. 1970-luvulla Richard Dawkins popularisoi geenikeskeisen lajinkehityksen. Hän kirjoitti, että altruismi perustui geenien itsekkyyteen, geeneille oli eduksi suosia lähisukuisia geenejä. Myöhemmin hän on korjannut ajatustaan siihen suuntaan, että oikeastaan pitäisi puhua kuolemattomista geeneistä.

Kuolemattomuudella Dawkins tarkoittaa, että geenien tavoitteena on siirtyä sukupolvelta toiselle. Sen vuoksi jokaisen yksilön perimään on istutettu tarve omien geenien säilyttämiseen ja siirtämiseen uusille yksilöille. Jotta tavoite toteutuisi, yksilön on pysyttävä hengissä ainakin niin kauan, että ehtii lisääntyä.

Yksilöiden ja lajien olemassaolo perustuu sukupolvelta toiselle siirtyvään tietoon, joka on tallenettu DNA:han. Kuva Pixabay.

Yksilön säilyminen hengissä edellyttää lajille ominaisten taitojen oppimista, mutta se ei yksinään riitä. Pitää osata aktiivisesti välttää elinympäristön vaaroja. Pelko on se perustunne, joka pitää eläimet varuillaan. Pihapuun lintuparvi pyrähtää siivilleen äkillisen äänen säikäyttämänä. Yksilön ja lajin säilymiselle on edullista ponkaista lentoon turhan takia. Jos jää katsomaan, mistä on kysymys, se voi jäädä ainoaksi kerraksi.

Säikyteltynä lentoon lähtevät linnut osoittavat, että niiden perimään on kirjattu hengissä pysymisen taito. Sen taidon takana on halu ja tarve elää. Jos putoan laiturilta veteen, alan uida rantaa kohden. Vieraasta elementistä pois pyrkiminen on niin automaattista, etten edes ehdi ajatella muuta vaihtoehtoa. Saman pelastautumisen halun ajamana vahingossa veden varaan joutunut koira ui rantaan.

Muutama viikko sitten eläinsuojelujärjestöt myönsivät ohjelmajohtaja Jenni Haukiolle palkinnon eläinten hyväksi tehdystä työstä. Lehtitiedon mukaan hän totesi kiitospuheessaan, että ”Suomessa kuolee vuosittain yli 70 miljoonaa tuotantoeläintä. Jokainen niistä olisi halunnut elää.”

Näistä sanoista yli puoli Suomea säikähti ja suivaantui syvästi. Sen voi päätellä laajuudesta ja voimasta, jolla ohjelmajohtaja Haukion näkemyksiä kommentoitiin julkisuudessa. Useissa kirjoituksissa keskeisimmäksi arvostelun kohteeksi nousivat sanat: ”Niistä jokainen olisi halunnut elää.”

Haukiota syytettiin eläinten inhimillistämisestä. Inhimillistäminen tarkoittaa ihmisen ominaisuutta, jota eläimellä ei ole, mutta joka sille ihmisen mielessä annettaan. Eläimet eivät nykyisten tietojemme mukaan ymmärrä kuoleman käsitettä, mutta ne tahtovat elää, koska pelko ja hengissä säilymisen tahto on kirjoitettu niiden perimään vastaavalla tavalla kuin omaamme.

Elämisen halu ei ole inhimillistämistä vaan elollisten yksilöiden yhteinen ominaisuus.

Uusi tieto siirtää eläinten inhimillistämisen rajoja

Kissan katse on tutkimaton. Olisi mielenkiintoista edes hetken ajatella ja kokea kuin kissa.

    Perheen kaksi kattia ovat sisäkissoja. Veljekset ovat eläneet toistensa seurassa syntymästään saakka. Jos toinen lähtee eläinlääkäriin, kotiin jäänyt ryhtyy etsimään toveriaan. Se kulkee huoneesta toiseen ja päästelee kutsuvia kurkkuääniä. Kissat naukuvat vain ihmisille, eivät toisilleen.

    Mirrin poikkeava käytös on osoitus johdonmukaisesta reaktiosta ympäristön muutokseen. Kun veli yllättäen on kadonnut, sitä pitää etsiä.

    En tarkkaan tiedä, miten yksinäinen viiksiniekka kokee tilanteen, mutta jotain erityistä sen mielessä liikkuu, koska se toiminta on niin määrätietoista. Ihmiseltä voidaan vastaavassa tilanteessa tiedustella, miltä hänestä tuntuu. Eläimen kyseessä ollen voimme vain tarkkailla sen käytöstä ja yrittää siitä päätellä. Ehkä kotona olija on hämmentynyt omasta puolestaan, kun on yllättäen jäänyt omilleen.  Tai ehkä se on jotenkin huolissaan kumppanistaan, mihin se on joutunut.

Koira ymmärtää ihmisen ilmeitä ja eleitä muita eläimiä paremmin. Kuva Pixabay.

    Tässä vaiheessa monet moittivat, että eläinten tunteista puhuminen on niiden inhimillistämistä. He tarkoittavat, että annamme eläimille ominaisuuksia, joita on vain ihmisillä. Tunteiden osalta väite ei kuitenkaan päde. Ihmisillä ja muilla eläinlajeilla on tunteiden kaltaisia mielentiloja.

    Viimeisten vuosien aikana tiedeyhteisö on tutkimusnäytön perusteella hyväksynyt tosiasian, että eläimillä on tunteita. Yksimielisyys kohdistuu nimenomaan evoluution aikana jo varhain muodostuneisiin niin sanottuihin perustunteisiin. Eläimet voivat kokea pelkoa, vihaa ja surua, mutta myös iloa tai ainakin jonkinlaista mielihyvää. Elämykset eivät välttämättä ole samanlaisia kuin omamme, mutta lähellä niitä.

    Asia on järkeenkäypä. Tunteet ohjaavat käytöstä ja auttavat meitä elämään muiden seurassa. Jos tuttu ihminen puhkuu kiukusta, lähestymme häntä eri tavoin kuin hänen leveästi hymyillessään. Ääritapauksessa luovumme kokonaan lähestymisyrityksestä juuri sillä hetkellä ja päätämme palata asiaan myöhemmin.

    Sama pätee eläimiin. Jos koira tahtoo mennä lähelle uhkaavasti murisevaa lajitoveria, se tekee sen eri tavalla kuin kohdatessaan häntää heiluttavan karvakuonon.

    Toisen yksilön tunteiden tulkinta ja oman käytöksen sopeuttaminen sen mukaiseksi toimii myös lajien välillä. Vihaiselta näyttävää koiraa varomme, mutta ystävällisesti katselevaa nelijalkaista menemme ehkä tervehtimään.

Leikkivän ihmisen ja koiran ilon tunne on samankaltainen. Kuva Pixabay.

    Koirat puolestaan ovat ylivertaisia tulkitessaan oman lajimme eleitä ja kasvojen ilmeitä. Erityisesti tavatessaan tutun ihmisen, koira toimii ihmisessä havaitsemansa tunnetilan mukaisesti. Se voi esimerkiksi ehdottaa leikkiä, vetäytyä syrjään tai pelkästään mennä luokse.

    Eläinten inhimillistämisen mahdollisuus on edelleen olemassa. Inhimillistämistä on, jos kuvittelemme eläimille ominaisuuksia, joita ei niillä ole tutkimuksissa osoitettu. Sellainen on esimerkiksi kostokäyttäytyminen.

    Nykyisen käsityksen mukaan eläimet eivät ole kostonhimoisia. Jos koira pissaa sisälle sen jälkeen, kun sitä on rangaistu, kyse ei ole kostosta. Lätäkkö lattialla lienee stressaantuneen eläimen reaktio rankaisuun, jonka syytä se ei ehkä ymmärtänyt. Koira voi myös olla peloissaan. Eläimen huomaamatta jääneet tulehdukset tai erilaiset kiputilat saattavat toisinaan aiheuttaa pissan lirahtamisen sopimattomaan paikkaan.

    Mitä paremmin ymmärrämme eläinten käyttäytymisestä, sitä vähäisemmiksi käyvät erot ihmisiin. Enemmän on kyse ominaisuuksien ja kykyjen aste-eroista kuin niiden puuttumisesta. Tämä tosiasia kannattaa hyväksyä, vaikka ottaisi koville.

Saako lemmikkiä surra?

    Lainasin otsikon luterilaisen seurakuntayhtymän koteihin jakamasta mainoslehtisestä. Kirjoitusta varten haastateltu seurakuntapappi pohti, miten Raamattu arvottaa lemmikkieläimiä, mutta hän ei ollut löytänyt selkeää vastausta. Kun pyhän kirjan tekstissä puhutaan koko luomakunnasta, papin tulkinnan mukaan siihen käsitteeseen sisältyivät myös eläimet.

Perheen lemmikki, joka siirtyi ajasta iäisyyteen kahdenkymmenen vuoden korkeassa iässä.

    Kirkolla ei ole yhteistä kantaa, miten suhtautua lemmikkeihin. Eläimet asuvat kodeissa ja niillä tuntuu olevan perheenjäsenen asema. Pappi kertoi edelleen, että seurakunnassa oli järjestetty sururyhmä lemmikkinsä menettäneille, mutta siitä oli tullut palautetta. Eläintä ei pidä kohdella kuin ihmistä. Lemmikin suremista pidettiin eläimen inhimillistämisenä.

    Tässä kohdassa on syytä kysyä, inhimillistääkö sureminen kohteensa? Jos ihminen joutuu hyvin ikävään tilanteeseen, jossa hän esimerkiksi menettää kotinsa, surua pidetään luonnollisena. Kenenkään mieleen ei tule, että kyse olisi kodin inhimillistämisestä. Toisen ihmisen kokeman menetyksen vähättely on ylimielistä ja osoittaa myötätunnon puutetta. Kiintymys on merkittävä tunne sen kokijalle kohteesta riippumatta.

    Ilo, suru, pelko, inho ja viha ovat kehityshistoriallisesti vanhoja perustunteitamme. Ne ovat kehittyneet auttamaan meitä ympäristöön sopeutumisessa. Tunteet ohjaavat kohti hyvinvointia tukevia asioita ja toisaalta ne saavat meidät välttelemään vahingollisia.

    Ihmisiin ja lemmikkieläimiin kohdistuvien tunteiden aivoperusta on osoittautunut melko samanlaiseksi. Magneettikuvauksessa äidin aivoissa aktivoituivat paljolti samat alueet, kun hän katsoi kuvaa joko lapsestaan tai koirastaan. Tulos osoitti, että molempien valokuvien nostattamat ilon ja kiintymyksen mielentilat olivat tunnekokemuksina toistensa kaltaisia.

Tuhkauurna on jäljellä rakkaasta kissasta.

    Jatkuvasti lisääntyvä luonnontieteellinen tieto on kaventanut ihmisen ja muiden eläinlajien välisiä eroja. Eläimet käyttävät työkaluja tarkoituksenmukaisesti. Ne osaavat etsiä luonnosta kivennäisiä ravinnon täydennykseksi sekä käyttää kasveja suolistoloisten häätöön. Eläimet kommunikoivat monipuolisesti äänillä ja eleillä. Aikaisemmin ehkä pidimme niiden käyttäytymistä tarkoituksettomana, mutta nyt tiedämme paremmin: kyse on tehokkaasta viestinnästä.

    Vauvasta saakka opimme katsomaan toisiamme kasvoihin ja tulkitsemaan niillä näkyviä tunteita.  Esimerkiksi ilo, ja viha on helppo erottaa. Tutkimusryhmäni on osoittanut, että myös koirat pystyvät samaan. Ne erottavat helposti iloiset ja vihaiset ihmiskasvot toisistaan. Kasvot ovat tunteiden peili. Ominaisuus on niin perustavanlaatuinen, että kyky ymmärtää kasvojen välittämiä tunteita ylittää lajien väliset rajat.

    Kun eläinten kykyjä ja tunteita halutaan mitätöidä, sanotaan helposti, että eivät ne mitään ymmärrä. Elukat vain elävät vaistojensa varassa. Vaisto saa emon huolehtimaan jälkeläisestään, ei järki tai ymmärrys. Mutta jos vaisto onkin tunne, emon kiintymystä poikaseen vastaavalla tavalla kuin äidin kiintymys vauvaan. Myös suru jälkeläisen menetyksestä lienee samankaltainen. Miten huomioimme eläimen surun?